Ja hän kertoi tulostaan. Sitten hän kysyi, miksi ei tehtaalla tunnettu Etiennen nimeä. Goujet nauroi, selitti, että kaikki sanoivat poikaa Zouzou'ksi, kun hänellä oli lyhyeksi leikattu tukka kuin zouave-sotamiehellä. Heidän jutellessaan Etienne ei enää painanut paljetta, ahjon liekki painui alas, riutui punertavaksi hohteeksi ja paja pimeni taas. Seppä katseli hellästi nuorta naista, joka niin viehkeänä hymyili hänelle ahjon hohteessa. Sitten, kun kummallakaan ei enää ollut mitään sanottavaa toiselleen pimeyden heitä peittäessä, Goujet näytti havahtavan ja katkaisi äänettömyyden.

— Suottehan anteeksi, rouva Gervaise, minulla on vähäisen lopetettavaa. Jääkää vain tänne, vai mitä? Te ette ole kenenkään tiellä.

Hän jäi. Etienne oli uudestaan tarttunut palkeen varteen. Ahjo leimusi tupruttaen ilmoille sankkoja kipunasarjoja; varsinkin kun poika päästi palkeesta oikean rajutuulen, näyttääkseen äidilleen, mihin hän pystyi. Goujet seisoi pihdit kädessä odottamassa pitäen silmällä kuumenemaan pantua rautakankea. Iso loimu valaisi häntä kirkkaasti, jättämättä vähintäkään varjoa. Hänen paitansa hihat olivat ylös käärittyinä ja kaulus auki, joten näkyi hänen paljaat käsivartensa ja paljas, tyttömäisen valkoisenpunertava rintansa, jossa kasvoi vaaleita kiharaisia karvoja; ja pää hiukan matalalla paksujäntereisten, leveiden hartioiden välissä, vaaleat silmät tarkkaavasti ja värähtämättä, kiinnitettyinä liekkiin, hän näytti lepäävältä jättiläiseltä, joka on rauhallinen tuntien voimansa. Kun kanki tuli valkoiseksi, otti hän sen pihdeillä, asetti alasimelle ja palotteli sen vasaralla säännöllisiksi palasiksi, lyöden kepeästi, ikäänkuin hänellä olisi ollut lasia paloteltavana. Sitten hän pani palaset jälleen tuleen, josta hän ne taas otti yksitellen muodostellakseen niitä. Hän takoi kuusikanttisia nauloja. Hän asetti palaset reikärautaan, levitti pään naulan kannaksi, takoi sivut tasaisiksi ja heitti naulat valmiiksi saatuaan vielä punaisina mustalle lattialle, jossa niiden helakka väri vähitellen himmeni; ja hän takoa paukutti yhtä mittaa heiluttaen oikeassa kädessään viiden naulan vasaraa. Joka iskulla hän sai yhden kohdan naulasta valmiiksi ja käänteli takoessaan rautaa sellaisella taidolla, että hän samalla voi katsoa ihmisiin heille puhellessaan. Alasin helkähteli hopealle. Hikoilematta pisaraakaan hän tyytyväisen ja hyvämielisen näköisenä takoi, eikä se näyttänyt vaativan häneltä sen suurempaa voimanponnistusta kuin kuvien leikkeleminen iltaisin kotona.

— Nämähän ovat vain pieniä nauloja, kaksikymmentä millimetriä paksuja, sanoi hän vastatakseen Gervaisen kysymyksiin. Niitä voi saada tehdyksi kolmeensataan päivässä… Mutta siihen tarvitsee tottumusta, sillä käsi tahtoo pian herpoutua…

Ja kun Gervaise häneltä kysyi, eikö käsi puutunut ranteesta lopulla päivää, nauratti häntä makeasti. Luuliko hän häntä mampseliksi? Hänen ranteensa oli ollut monessa liemessä viimeisenä viitenätoista vuonna; se oli käynyt raudan kovaksi, niin paljon se oli ollut tekemisissä rautaisten työkalujen kanssa. Muuten Gervaise oli oikeassa: joltakin herrasmieheltä, joka ei olisi milloinkaan takonut naulaakaan, ja joka olisi tahtonut leikitellä hänen viiden naulan vasarallaan, olisi nivelet heltyneet pahanpäiväisesti parissa tunnissa. Se ei näyttänyt lainkaan rasittavalta, mutta useinkin se teki lopun tukevistakin junkkareista muutamissa vuosissa. Sillä välin takoivat toisetkin työmiehet kaikki yht'aikaa. Heidän isot varjonsa tanssivat ahjon valossa, punaiset raudat välähtelivät lieskasta nostettaessa kuin tuliset salamat halki mustan taustan, säkeniä singahteli vasaroiden alta kuin auringon säteitä alasinten ympärille. Ja Gervaisen oli niin hyvä olla tässä pajan paukkeessa, ettei hänen tehnyt mieli lähteä pois. Hän teki ison kierroksen päästäkseen Etiennen luokse joutumatta vaaraan polttaa käsiään. Silloin hän näki sen likaisen partasuu työmiehen tulevan sisälle, jonka puoleen hän oli kääntynyt pihalla.

— No, löysittehän te hänet, rouva? sanoi hän humalaisen tungettelevalla tuttavallisuudella. Tiedäppäs, Kultaparta, että minä se neuvoin rouvan sinun luoksesi. 98

Hänen nimensä oli Jano, liikanimensä Sammumaton; hän oli oikea sällien sälli, erittäin taitava naulaseppä, joka raudan kostukkeeksi tarvitsi litran paloviinaa päivässä. Hän oli käynyt ottamassa ryypyn, koska hän ei tuntenut olevansa tarpeeksi hyvässä voiteessa kestääkseen koko päivän odotusta. Kun hän kuuli että Zouzoun oikea nimi oli Etienne, oli se hänestä kovin hullunkurista; ja hän nauroi niin että mustat hampaat näkyivät. Sitten hän sai tietää, kuka Gervaise oli. Viimeksi edellisenä päivänä oli hän ollut juomassa kanuunan Coupeaun kanssa. Saisi viedä terveisiä Coupeaulle Janolta, liikanimeltä Sammumaton, ja hän oli sanova heti paikalla: Siitä miehestä minä vastaan! Jaa—a! se saakelin Coupeau oli mainion hyvä juomaveikko, hän ei odottanut vuoroaankaan tarjotakseen toisille ryyppyjä.

— Onpa hauska tietää teidän olevan hänen vaimonsa, toisti hän.
Sellaisella miehellä kannattaakin olla kaunis vaimo… Vai mitä,
Kultaparta? eikös tämä rouva ole kaunis nainen?

Hän tekeytyi kohteliaaksi ja lähenteli pesijätärtä, mutta tämä nosti
korinsa maasta ja piti sitä edessään pidättääkseen häntä loitolla.
Goujeta harmitti, sillä hän ymmärsi, että sälli teki pilaa hänen ja
Gervaisen ystävyydestä; ja hän huusi hänelle:

— Kuuleppas, sinä sen tyhjäntoimittaja! Koska sinä aiot saada valmiiksi neljänkymmenen millimetrin naulasi?… Mihinkä sinä luulet nyt pystyväsi, kun sulla on vatsasi pakoillaan, sinä sen saakelin patajuoppo.