— En mitään, kaikellaista, vastasi hän tylsän näköisenä.
Pesijättäret laskivat leikkiä hänestä, sanoivat, että hänellä oli sydämen suruja. Mutta hän ei heitä kuullutkaan, vaan vaipui takaisin äänettömyyteensä synkän ja miettiväisen näköisenä.
Siitä ajasta lähtien Virginie puhui usein Lantier'sta Gervaiselle. Häntä näytti huvittavan kiusotella häntä hänen entisellä rakastajallaan ja saattaa hänet hämilleen tekemällä kaikellaisia olettamuksia. Eräänä päivänä hän kertoi tavanneensa hänet; ja kun pesijätär pysyi vaiti, niin hänkään ei virkkanut mitään sen enempää; vasta seuraavana päivänä kävi hänen puheestaan ilmi, että Lantier oli puhunut Gervaisesta pitkään ja suurella hellyydellä. Nämä keskustelut, joita he hiljaa supattivat jossakin puodin nurkassa, häiritsivät kovasti Gervaisen mielenrauhaa. Lantier'n nimeä mainittaessa hän tunsi polttoa sydänalassaan, ikäänkuin se mies olisi jättänyt jotakin itsestään sinne nahan alle. Tosin hän luuli itseään hyvin lujaksi ja hän tahtoi elää kunniallisena vaimona, sillä kunnia on puolet onnesta. Mutta hän ei edes ajatellutkaan Coupeauta koko tässä jutussa, sillä hän ei tiennyt millään tavalla rikkoneensa miestään vastaan, ei edes ajatuksillaan. Hän ajatteli seppää, ja siitä tuli epäilys ja tuska hänen sydämeensä. Hänestä tuntui, että Lantier'n muisto, joka vähitellen hänessä heräsi ja taas sai hänet valtaansa, saattoi hänet uskottomaksi Goujet'lle ja heidän hellälle, tunnustamattomalle rakkaudelleen. Surussa vietti hän päivänsä, kun oli mielestään rikollinen ystäväänsä kohtaan. Seppähän oli, paitsi hänen omaisiaan, ainoa, jonka ystävyydestä hän välitti. Nämä tunteet liikkuivat hänessä korkealla, kaiken sen saastan yläpuolella, jonka tulta Virginie väijyi nähdäkseen hänen kasvoistaan.
Kun kevät oli tullut, niin Gervaise pakeni hakemaan turvaa Goujet'n luota. Hän ei voinut enää istua tuolillaan mitään ajattelematta; heti johtui hänen ajatuksensa hänen ensimäiseen rakastajaansa; hän näki hänen eroavan Adèlen seurasta, sullovan vaatteensa heidän vanhaan kapsäkkiinsä ja palaavan hänen luokseen kapsäkki kädessä, ajurin rattaille. Kun hän liikkui ulkona, kadulla, valtasi hänet yht'äkkiä mieletön pelko; hän oli kuulevinaan takanaan Lantier'n askeleet, eikä uskaltanut kääntyä katsomaan; häntä vapisutti, kun hän kuvitteli mielessään, miten Lantier otti häntä kiinni vyötäisistä. Aivan varmaan hän vakoili häntä; vielä hän hänet yllättäisikin jonakin iltana; ja tämä ajatus nosti kylmän hien hänen otsalleen, sillä varmaankin hän suuteleisi häntä korvalle, niinkuin hän oli kiusoillaan tehnyt ennen vanhaan. Tämä suutelo se häntä pelotti; jo ennakolta se pani hänen korvansa surisemaan ja veren kohisemaan, niin että hän ei erottanut muuta kuin sydämensä rajun sykinnän. Ja kun tämä pelko hänet valtasi, oli paja hänen ainoa turvapaikkansa; siellä hän rauhottui ja alkoi taas hymyillä Goujet'n turvissa, jonka vasaran kalke karkotti hänen pahat unensa.
Se oli onnellista aikaa! Pesijätär piti aivan erikoista huolta Portes-Blanches-kadulta saamastaan työstä; hän vei aina itse sinne puhtaat vaatteet, sillä hän voi tällä retkellään, muuta tekosyytä hakematta, joka perjantai kulkea Marcadet-kadun kautta ja poiketa pajaan. Heti kun hän kääntyi kadun kulmasta, tunsi hän itsensä keskellä näitä tyhjiä tontteja, joita harmaat tehdasrakennukset reunustivat, kepeäksi ja iloiseksi, ikäänkuin olisi ollut huviretkellä maalla; kivihiilen pölystä musta katu ja katoilta tupruavat savupilvet olivat hänestä yhtä hauskoja kuin jokin sammaloitunut metsäpolku, joka vie halki vihantojen viidakoiden, esikaupungin laiteella; ja hän rakasti harmaata taivaanrantaa, jota vasten tehdasten savutorvet törröttivät, Mont-Martren kukkulaa, joka liidun valkoisine taloineen peitti taivaan. Perille tullessaan hän hiljensi käyntiään, hyppeli vesilätäköiden yli ja pujotteli hilpein mielin aution pihan poikki, törkykasojen lomitse. Taustalla paja loisti keskellä päivääkin. Gervaisen sydän hyppi vasaroiden tahdissa. Kun hän astui sisälle, oli hän tulipunainen, pienet vaaleat niskahiukset valloillaan kuin tytöllä, joka tulee lemmittyään tapaamaan. Goujet odotti häntä, käsivarret ja rinta paljaina, ja paukutti alasintaan silloin tavallista kovemmin, jotta se kuuluisi kauvemmaksi. Hän arvasi, milloin Gervaise tuli, ja otti hänet ääneti vastaan, ystävällisesti nauraen partaansa. Mutta Gervaise ei tahtonut häiritä hänen työtään, vaan pyysi häntä jatkamaan taontaansa, sillä hän piti hänestä vielä enemmän, kun hän heilutti moukariaan vankoilla, lihaksista kyhmyisillä käsivarsillaan. Hän käväsi hiukan taputtamassa poskelle palkeen varressa riippuvaa Etienneä ja jäi tuntikaudeksi pajaan katselemaan rautanauloja. He eivät vaihtaneet kymmentä sanaa. Eivätkä he olisi sen paremmin tyydyttäneet helliä tunteitaan, vaikka olisivat olleet kamariin suljettuina, kahden lukon takana. Jano, liikanimeltä Sammumaton nauraa virnotti heille, mutta se ei heitä häirinnyt, sillä he eivät edes kuulleetkaan sitä enää. Neljännestunnin kuluttua alkoi Gervaisen henkeä hiukan ahdistaa; kuumuus, väkevä haju ja höyryt huumasivat häntä, ja joka moukarin iskulla kävi tärähdys läpi hänen ruumiinsa kantapäistä kurkkuun asti. Silloin hän ei halunnut mitään sen enempää; se oli hänen huviaan. Vaikka Goujet olisi puristanut hänet syliinsä, niin se ei olisi tuottanut hänelle niin suurta nautintoa. Gervaise astui taas lähemmäksi häntä tunteakseen viiman käyvän poskeensa hänen vasarastaan, ollakseen mukana sen iskussa. Kun kipunat sinkoilivat hänen hennoille käsilleen, ei hän vetäissyt niitä pois; hän nautti päin vastoin tästä tulisateesta, joka pieksi hänen ihoaan. Goujet tietysti arvasi, miten onnelliseksi hän tunsi itsensä täällä; hän säästi perjantaiksi kaikki vaikeimmat työt saavuttaakseen hänen suosiotaan näyttämällä hänelle kaiken voimansa ja kaiken taitonsa; hän ei yhtään enää varonut, vaikka olisi halkaissut alasimet kahtia, vaan takoi itseään säälimättä, läähättäen, ja koko hänen ruumiinsa vavahteli ilosta, kun hän oikein sai iskeä voimainsa takaa. Kevätkauden heidän rakkautensa siten täytti pajan ukkosen tapaisella jyrinällä. Se oli idylli keskellä jättiläistyötä, hiilten liekkinä leimutessa ja koko pajan täristessä, niin että nokiset orret rusahtelivat. Jokaiseen raudanpalaseen, minkä sepän vasara ruhjoi, ikäänkuin se olisi ollut pehmeää, punaista vahaa, jäi syvät jäljet heidän hellyydestään. Kun pesijätär perjantaisin lähti Kultaparran luota, astui hän verkalleen Poissonniers-kadun vastamäkeä tyytyväisenä ja kylläisenä, sekä hengen että ruumiin puolesta rauhallisena.
Vähitellen Lantier'n pelko hänestä hälveni, hän tuli taas järkiinsä. Tähän aikaan hän vielä olisi voinut elää sangen onnellisena, ellei Coupeau olisi joutunut kerrassaan hunningolle. Eräänä päivänä Gervaise oli juuri paluumatkalla pajasta, kun hän luuli huomanneensa Coupeaun ukko Colomben Ansassa ottamassa viinaryyppyjä yhdessä Saappaan, Paistikkaan ja Janon kanssa. Hän kulki kiireesti ohitse, ettei näyttäisi vakoilevan heitä. Mutta hän kääntyi takaisin: se oli kuin olikin Coupeau, joka nakkasi kurkkuunsa ryypyn yhdellä nykäyksellä niinkuin vanha tottunut ainakin. Hän siis valehteli; hän joi siis jo viinaa nyt! Gervaise palasi kotiinsa epätoivoisena; hänen entinen viinakauhunsa valtasi taas hänet kokonaan. Viini hänestä meni vielä mukiin, sillä viini on ravinnoksi työmiehelle; väkijuomat sitä vastoin olivat inhottavia myrkkyjä, jotka turmelivat työmiehen ruokahalun. Hallituksen olisi pitänyt kerrassaan estää mokoman moskan valmistus!
Saapuessaan Goutte-d'Or'in kadulle hän tapasi koko talon sekasorron vallassa. Hänen apulaisensa olivat jättäneet työnsä kesken ja seisoivat pihalla töllistelemässä taivasta kohti. Hän kysyi Clémencelta, mikä oli hätänä.
— Ukko Bijard siellä pieksää akkaansa, vastasi silittäjätär. Hän oli porttikäytävässä, sikahumalassa väijymässä, kun hänen vaimonsa tuli pesulaitoksesta… Nyrkiniskuilla hän pakotti hänet kiipeämään ylös portaita ja nyt hän rusikoi häntä siellä heidän kamarissaan… Taas! Kuuletko kuinka hän huutaa!
Gervaise juoksi kiireesti ylös portaita. Hän piti rouva Bijard'ista, pesijättärestään, joka oli hyvin rohkealuontoinen nainen. Hän toivoi saavansa metelin asetetuksi. Ylhäällä kuudennessa kerroksessa kamarin ovi oli jäänyt auki, muutamia hyyryläisiä oli välikäytävässä päivittelemässä, rouva Boche seisoi ovella ja huusi:
— Tokko lopetatte paikalla!… Vai haenko minä poliisin, kuuletteko!