Ei kukaan uskaltanut mennä sisälle huoneeseen sillä kaikki tunsivat Bijard'in raakamaiseksi pedoksi, kun hän oli päissään. Muuten, hän ei koskaan selvinnyt humalastaan. Niinä harvoina päivinä, jolloin hän oli työssä, hän asetti viinapullon ruuvipenkkinsä viereen ja otti siitä kulauksen joka puolen tunnin perästä. Hän ei muuten pysynyt pystyssä. Hän olisi syttynyt palamaan kuin tuohus, jos olisi tuonut tulitikun hänen suunsa lähelle.
— Mutta eihän hänen voi antaa ruhjoa vaimoaan kuoliaaksi! sanoi
Gervaise aivan vavisten.
Ja hän astui sisälle. Ullakkokamari oli hyvin siisti, mutta alaston ja kylmä, miehen juoppouden tyhjentämä, sillä hän vei lakanatkin sängystä ja joi kaikki. Tappelun nujakassa oli pöytä kaatunut ikkunan luo, molemmat tuolit olivat kumossa, jalat pystyssä. Keskellä lattiaa virui rouva Bijard, pesulaitoksessa kastuneet hameet vielä likomärkinä pitkin kinttuja, hiukset hajallaan, verissään; henki korisi raskaasti hänen kurkussaan ja hän voihkasi pitkään joka kerran kun Bijard häntä potkasi. Ensin hän oli kaatanut hänet nyrkin iskuillaan: nyt hän tallasi häntä jaloillaan.
— Huora! … huora! … huora! … karjui hän käheällä äänellä, säestäen sillä sanalla jokaista potkua, hurjistuen sitä toistaessaan ja iskien sitä kovemmin mitä käheämmäksi hänen äänensä kävi.
Viimein hän ei enää saanut ääntä, mutta hän jatkoi iskujaan ääneti, hurjasti; hänen jäsenensä jäykistyivät repaleisen puseron alla, hänen likaisen parran peittämät kasvonsa kävivät sinertäviksi ja hänen kaljulle otsalleen ilmestyi isoja punaisia lämyjä. Välikäytävässä naapurit sanoivat, että hän pieksi vaimoaan siitä syystä, että tämä ei ollut suostunut antamaan hänelle kahtakymmentä souta aamulla. Portaiden alapäästä kuului Bochen ääni. Hän huusi vaimolleen:
— Tule alas, antaa heidän tappaa toisensa, niin onpahan vähemmän roskaväkeä.
Sillä välin ukko Bru oli tullut Gervaisen perästä huoneeseen. Yhdessä he koettivat saada lukkoseppää järkiinsä ja työntää häntä ovea kohti. Mutta hän kääntyi ympäri, ääneti, huulet vaahdossa: ja alkoholi leimusi, paloi murhan liekkinä hänen haljakoissa silmissään. Pesijättäreltä oli ranne murskaantua ja vanha työmies kaatui pöytää vasten. Maassa rouva Bijard huohotti kovasti, suu auki, silmät ummessa. Nyt eivät Bijardin iskut enää osuneet häneen; hän koetti uudestaan, kiihtyi, iski syrjään, raivoissaan, sokeana, huitoen ympärilleen umpimähkään, niin että satutti itseensäkin. Ja koko tämän tappelun ajan Gervaise näki yhdessä huoneen nurkassa pienen, nelivuotiaan Lalien, joka katsoi miten isä rusikoi äitiä. Lapsi piteli sylissään sisartaan Henrietteä, joka hiljattain vasta oli vierotettu, ikäänkuin suojellakseen häntä. Hän seisoi, karttuunihuivi päässä, hyvin kalpeana, vakavan näköisenä. Hänellä oli laaja, tumma katse miettiväisesti tuijottavissa silmissään, joissa ei kyyneltä näkynyt.
Kun Bijard kompastui tuoliin ja kaatua rojahti lattialle, johon hänet jätettiin kuorsaamaan, niin ukko Bru auttoi Gervaiseä nostamaan ylös rouva Bijard'ia, joka nyt itki ääneensä nyyhkyttäen; ja Lalie, joka oli tullut lähemmäksi katsoi äitinsä itkua, tottuneena jo tämmöiseen ja kohtaloonsa taipuneena. Kun pesijätär, talon taas päästyä rauhaan, astui alas portaita, näki hän yhä edessään tämän nelivuotiaan lapsen katseen, vakavan ja rohkean kuin täysikasvuisella naisella.
— Herra Coupeau on vastapäisellä katukäytävällä, huusi Clémence heti
Gervaisen nähtyään. Hän näyttää olevan aika kännissä!
Coupeau hoiperteli juuri kadun poikki. Hän oli vähällä särkeä ruudun olkapäällään tölmätessään ovea vasten. Hän oli hirveän humalassa, hän puri hammasta, ja hänen kulmansa olivat rypyssä. Ja Gervaise tunsi heti kohta Ansan sikunaviinan vaikutukset: myrkytetty veri teki ihon kelmeäksi. Hän tahtoi leikkiä laskien viedä hänet makuulle, samoin kuin ennenkin, milloin Coupeau oli ollut hienossa viinihutikassa. Mutta tämä tyrkkäsi hänet luotaan, virkkamatta sanaakaan; ja ohi mennessään hän, päästen omin neuvoin sänkyyn, uhkasi häntä nyrkillään. Hän oli samallainen kuin tuo toinenkin juoppo renttu, joka siellä ylhäällä kuorsasi, lyömisestä väsyneenä. Silloin Gervaise kävi vallan kylmäksi, hän ajatteli miehiä, omaa miestään, Goujet'a, Lantier'ta, sydän särkyneenä, osaamatta toivoa koskaan enää tulevansa onnelliseksi.