Mathieu oli seurannut heitä yhtä vapisevana ja häpeissään kuin he itsekin. Hän tiesi, mihin he menivät, mutta hän tahtoi päästä varmuuteen. Kolmekymmentä askeletta tuosta likaisesta, vanhasta talosta, juuri siinä, jossa Rocherkadun mäki alkaa, pysähtyi hän ja kätkeytyi erääsen porttikäytävään, sillä hän tiesi, että nuo aviopuolisot katselevat epäluuloisina ympärilleen, aivankuin pahantekijät. Ja niin tapahtuikin: kun Moranget tulivat tuohon mustaan ja haisevaan porttikäytävän luo, menivät he ensin ohitse ja vilkaisivat vaan keltaiseen osoitekilpeen; sitten kääntyivät he takaisin ja tulivat vakuutetuiksi siitä, että kukaan ei heitä nähnyt. Nyt eivät he enään epäröineet, he menivät sisään, vaimo edellä ja mies perässä, sillä vaimo tahtoi nähtävästi saada miehensä mukaansa. Tuo vanha, rappeutunut talo, joka haisi laskuojalta ja murhilta, näkyi nielleen heidät.
Mathieu oli näkevinään heidän kulkevan porttikäytävän läpitse, menevän yli ummehtuneen pihan, palvelustytön, jolla oli likainen esiliina, päästävän heidän sisälle ja rouva Rouchen, jolla oli suuri nenä ja aina hymyili happamesti, ottavan heidän vastaan pienessä vierashuoneessa. Ja affääristä keskusteltiin ja sovittiin. Tässä ei ollut enään kysymyksessä salainen äiteys, häpeällinen synnytys, joka oli saanut Mathieun sydämen vuotamaan verta rouva Bourdieun luona; tässä oli kysymyksessä halpamainen, ilkeä murha, tuo inhoittava sikiön ulos ajo, joka tuhoaa elämän sen omassa lähteessä. Vietellyt tytöt, jotka eivät tiedä viettelijänsä nimeä, palvelustytöt, joille lapsi on mahdottomana rasituksena, naidut naiset, jotka eivät tahdo tulla äideiksi, he kaikki menivät miehen suostumuksella tai ilman sitä kaikessa salaisuudessa tuohon rikoksien pesään. Sikiön ulosajajan rautapuikko teki tehtävänsä hiljaisuudessa, ja tuhansia elämänalkuja virtasi sieltä ulos yhdessä katuojan lian kanssa.
Sillä aikaa kuin elämänalkujen virta kasvoi ja paisui kirkkaassa auringon valossa ja nesteet kuohuivat lakkaamatta, musersivat rouva Rochen pienet, luisevat kädet elämänsiemenet tuossa pimeässä hökkelissä, joka haisi rasvalta ja vereltä. Rikoksellisempaa saastaisuutta, likaisempaa maan ikuisen hedelmällisyyden loukkaamista ei voi ajatellakaan.
V
Maaliskuun toisena päivänä, päivän koitteessa, tunsi Marianne ensimäiset synnytystuskat. Ensin ei hän tahtonut herättää Mathieutä, joka nukkui rautasängyssä hänen vieressään. Mutta kun hän seitsemän aikaan kuuli Mathieun liikkuvan, piti hän viisaampana ilmoittaa hänelle asiasta. Mathieu oli noussut suudellakseen Mariannen kättä, joka oli peitteen ulkopuolella.
"Niin, niin, rakkaani, ole nyt hyvin hellä minulle ... minä luulen, että se tapahtuu tänään."
He olivat jo odottaneet kolme päivää ja kummastelivat hieman sen viipymistä. Sekunnissa oli Mathieu jalkeilla ja kysyi innossaan:
"Onko sinulla tuskia?"
Marianne hymyili rauhoittaakseen häntä.