"Eipä juuri paljon vielä. Vähän alkaa olla. Aukase ikkuna ja pane kaikki kuntoon, saammepa sitten nähdä."
Kun Mathieu veti syrjään ikkunaverhot, täyttyi huone iloisella auringon valolla. Avaralla, vaaleansinisellä aamutaivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan. Suloisen lämmin kevätilma virtasi sisään, ja erään naapurin puutarhassa näkyi jo joukko suuria nupulla olevia syreenipuita.
"Katsohan, katsohan, rakkaani, mitenkä kaunista ulkona on. Oi, mikä onni! Hän syntyy auringon valossa, se pieni rakas olento!"
Ennenkuin Mathieu puki päälleen, istahti hän Mariannen vuoteen laidalle, katseli häntä tarkkaan ja suuteli silmille.
"Katso minuun, että minä saisin sen oikein tietää ... vielä ei sinulla liene liian paha olla, eihän sinulla vielä lie liian suuret tuskat?"
Marianne hymyili yhä, vaikka hän juuri tällä hetkellä taisteli ankaraa, viiltävää kipua vastaan.
"Ei, minä vakuutan sen sinulle! Se menee kyllä aivan hyvästi. Pitää vaan pysyä järjellisenä, sehän on vaikea hetki. Anna minulle nyt oikein pitkä suutelo, niin että minä saan rohkeutta, äläkä sinä minua surkuttele, sillä silloin sinä saat minun itkemään."
Vasten tahtoaankin tuli hänelle kyyneleet silmiin hänen yhä hymyillessään. Mathieu sulki hänet intohimoisesti syliinsä.
"Ah, minun rakastettu vaimoni, sinä olet oikeassa, meidän täytyy olla iloisia ja toivoa. Minä antaisin sinulle kaiken vereni saadakseni kärsiä yhdessä sinun kanssasi. Olkoon ainakin minun rakkauteni sinulle tukena ja voimain antajana!"
Ja syvästi liikutettuina suutelivat he toisiaan, ja näytti siltä kuin tämä hellyydenpuuskaus olisi vaikuttanut lieventävästi, sillä Marianne ei enään tuntenut tuskia; se oli yksi noita rauhallisia hetkiä, joita on lopullisen ratkaisun edellä. Marianne alkoi melkein luulla, että hän oli erehtynyt. Ja kun Mathieu oli saanut kaikki kuntoon, kehoitti Marianne häntä menemään konttooriinsa, kuten tavallista. Mutta Mathieu kieltäytyi; hän tahtoi lähettää sanan, että hän ei voi tulla. Sillä aikaa kuin Mathieu pani vuoteensa kokoon ja puki päälleen, keskustelivat he niistä toimenpiteistä, joihin nyt olisi ryhdyttävä. Palvelustytön pitäisi heti mennä noutamaan sairaanhoitajatar, jonka kanssa oli sovittu jo neljätoista päivää sitten. Mutta ensin piti hänen pukea lapset, joitten iloinen melu kuului viereisestä huoneesta. Edeltäpäin oli jo päätetty, että kun synnytyspäivä lähestyy, lähetettäisiin nuo neljä mellakoitsijaa viettämään päivänsä Beauchênen luokse; Constance oli kohteliaasti sanonut, että hänen pikku Mauricensa tahtoisi sinä päivänä tarjota heille aamiaista. Suurin suru oli siitä, että tohtori Boutan oli vielä eilen illalla ollut rouva Séguinin luona, jolla oli neljäkolmatta tuntia ollut kauheita tuskia, voimatta sittenkään synnyttää. Näiden molempain rouvain pelko oli siis oikeutettu, heidän synnytyksensä tapahtui samana päivänä. Mikä ikävä sattuma, jos tohtori ei voi jättää Valentine parkaa, josta he eivät olleet saaneet hyviä tietoja vielä eilen yhdentoista aikaan, jolloin he olivat menneet maata.