Mutta sitä ei Céleste sanonut, että tämä oli jo toinen kerta kuin hän oli tällaisessa tilassa ja että tällä kertaa ei ollutkaan luonnistanut niin hyvin kuin edellisellä. Viime vuonna, melkein päivälleen vuosi sitten, oli rouva Rouche kirvoittanut hänen kuolleena syntyneestä lapsesta, joka oli tämän rouvan erikoisala. Mutta tällä kertaa oli lapsi tullut maailmaan elävänä, vaikka se oli vaan seitsemän kuukauden vanha sikiö. Kaikki oli näyttänyt niin lupaavalta, mutta elämä tekee usein tuollaisia omituisia poikkeuksia. Ja koska tämän talon säännöt kielsivät lapsenmurhan, niin oli täytynyt kääntyä Couteauskan puoleen, joka oli viimeinen turva sellaisissa tapauksissa, hauta, jonne lasten ruumiit sikin sokin heitettiin. Hän oli tullut noutamaan lapsen seuraavana päivänä syntymisen jälkeen viedäkseen sen sinne "täysihoitoon." Nyt tuo lapsi oli luultavasti kuollut.
"Tehän ymmärrätte, minä en voi hankkia itselleni sellaista hoitoa kuin hienot naiset. Lääkärit sanovat, että täytyy maata ainakin kolme viikkoa, jotta voimat palaisivat. Minä makasin kuusi päivää, ja tänään nousin ylös ryhtyäkseni taas maanantaina palvelukseeni. Tällä aikaa olen minä täällä pieneksi hyödyksi, kuten näette paikkaan rouva Rouchen vaatteita, sillä hän on niin hyvä minua kohtaan. Tehän lupaatte, ett'ette paljasta minun salaisuuttani?"
Mathieu ilmaisi suostumuksensa pään nyökähdyksellä. Hän tarkasteli Célesteä, tuota rumaa, tuskin viidenkolmatta vuotiasta tyttöä, jolla oli hevosmaiset kasvot, ja hän oli näkevinään tuon tytön tulevan raskaaksi kerta toisensa perään ja hautaavan kuolleena syntyneet lapsensa maahan. Hän herätti Mathieussä samalla kertaa inhoa ja sääliä.
"Anteeksi, että kysyn mutta voitteko te, herrani, sanoa minulle, onko rouva jo saanut lapsensa?"
Mathieu vastasi, että rouva Séguin oli jo synnyttänyt, mutta että hänellä oli ollut kovia tuskia neljäkolmatta tuntia.
"Niin, se ei minua kummastutakaan, rouvahan on niin heikko. Mutta minä olen iloinen joka tapauksessa. Kiitos, herrani."
Nyt tuli rouva Rouche sisään ja sulki sitten hiljalleen oven. Talossa oli taaskin hiljaista. Rouva istahti kirjoituspöytänsä ääreen, aina yhtä hyväntahtoisen näköisenä, ja pyysi kohteliaasti Mathieunkin istumaan. Sitten kehoitti hän Célesten jäämään paikoilleen; Céleste oli ystävätär, luotettava tyttö, joka mielellään sai kuulla, mitä hän aikoi sanoa.
"Minulla ei ole edes kunniaa tietää teidän nimeänne, herrani, mutta minä huomasin heti, että edessäni on hieno ja ymmärtäväinen mies, joka tuntee elämää. Sentähden tahdon minä sanoa teille suoraan, että ystävänne epätoivo saattaa minun hieman levottomaksi ... niin, ainoastaan hänen itsensä tähden. Ette voi ajatellakaan, miten mieletön hän oli yöllä. Jos hän tulee yhtä hulluksi taaskin, pelkään minä, että hän ryhtyy tekoihin, joitten vaaralliset seuraukset te varmaankin ymmärrätte. Se isku, joka häntä on nyt kohdannut, on kauhea, se on liikuttanut minuakin, enkä minä ole voinut nukkua vähääkään tuon tapauksen jälkeen. Mutta te ymmärrätte, se ei häntä auta, että hän tarpeettomasti huutelee tätä kaikkialla. Minä vakuutan, että minä tässä tapauksessa ajattelen enemmän häntä kuin itseäni, sillä ... no niin, minä selviydyn kyllä aina."
Mathieu ymmärsi sen erittäin hyvin. Jos Morange on niin tyhmä, että hän joillakin varomattomilla sanoilla ilmaisee rikoksen, tulisi hän itse ensimäiseksi poliisin kynsiin.
"Mutta täytyy kunnioittaa ystäväparkani hirmuista surua", vastasi Mathieu kylmästi. "Minun ei tarvinne kehoittaa häntä pysymään järkevänä, sillä hän on varmaankin itse jo ajatellut kaikkine yksityiskohtineen, mitkä tämän hirveän työn seuraukset ovat."