Syntyi taas hiljaisuus. Rouva Rouche katseli Mathieutä levollisen näköisenä eikä voinut olla hymyilemättä.
"Minä näen kyllä, että te pidätte minua rikoksellisena, murhaajana. Oh, jos te olisitte ollut täällä, kun tuo miesparka tuli tänne rouvansa kanssa! He itkivät kuin lapset, he lankesivat polvilleen eteeni, kun minä ensin kieltäydyin. Ja mitkä kiitokset, mitkä lupaukset ikuisesta kiitollisuuden tunnosta, kun minä lopulta suostuin! Se ei onnistunut, minä erehdyin luultavasti jonkun elimen tavallisuudesta poikkeavan muodon tähden, ja seurauksena siitä oli suuri onnettomuus. Ei kukaan voi olla epätoivoisempi ja vaaranalaisempi kuin minä. Luuletteko te, ett'ei minullakin ole minun suruni ja murheeni? Minä annan naitujen naisten aivan mielelläni pysyä kotonaan, jos he eivät tahdo joutua vaaraan, vaikka he tarjoisivat minulle koko omaisuutensa!"
Hän tuli haltioihinsa, koko hänen pieni persoonallisuutensa vapisi kiihkosta.
"Sen, mitä minä olen tehnyt, sitä samaa tekevät kaikki kätilöt, niin, vieläpä kaikki lääkäritkin! Ja mitenkä voisi joku meidän ammattiin kuuluva olla tekemättä sitä, kun hän kuulee sellaisia surkeita juttuja, joita joka päivä saamme kuulla. Oh, herrani, jos minä voisin piiloittaa teidät tähän huoneeseen, jos te kuulisitte kaikkein niitten onnettomain naisten puheet, jotka käyvät täällä minulta apua pyytämässä, niin varmaankin teidän mielipiteenne muuttuisi. Pieni, kauppiaan vaimoraukka tulee tänne puolikuoliaana, hänen miehensä on potkaissut häntä vatsaan, hän itkee aivankuin häntä olisi ruoskittu ja sanoo, että hän ei tahdo lasta; ettekö luule, että minä teen oikein ottaessani hänen sikiönsä ulos? Viime viikolla tuli tänne eräs palvelustyttö maalta, hän oli tullut jalkaisin aina Beaucesta asti, hänellä oli seitsemäs kuukausi, joka paikasta hän ajettiin pois, lapset heittelivät häntä kivillä, hänen täytyi maata heinäsuovissa ja varastaa ruokansa koirilta; ettekö tekin luule, että se oli laupeudentyö, kun hän tuli kirvoitetuksi heti, niin ett'ei hänen tarvinnut enää kantaa onnetonta kuormaansa? Maaseudulta tulee niitä joukottain, porvarein rouvia, työläisnaisia ja kaikki vannovat, että he tappavat lapsensa, ellen minä vapauta heitä siitä. Ja kaikkein pariisittarien huulilla on samat uhkaukset, monilla köyhillä tytöillä mutta myöskin monilla rikkailla ja arvossa pidetyillä naisilla. Kaikki ... kaikki, kuuletteko te ... kaikki ovat he valmiit mitä julmimpiin tekoihin, he uhkaavat myrkyttää itsensä väkevillä lääkkeillä, he tahtovat pudottaa itsensä portaista alas saadakseen keskosen, kirvoittaa itse itsensä, kuristaa lapsensa tai panna se kadulle. Mitähän minun nyt on tekeminen? Luuletteko te, ett'ei jo ole löydetty tarpeeksi monta lapsen ruumista likaviemäreistä? Eikö lastenmurhat tulisi kahta lukuisammiksi, jos me kieltäytyisimme? Ja jos ei otettaisikaan huomioon sitä, että se on laupeudentyö, jonka me teemme noille naisparoille, niin on se kuitenkin tarpeellinen varaventtiili, viisas ehkäisykeino, jonka avulla vältetään monet murhenäytelmät ja rikokset. Kun minä puhun sivistyneen miehen kanssa, niinkuin te, niin minä en salaa mielipidettäni, joka on hyvin järkähtämätön. On olemassa kolme menettelytapaa. Toimitaan niin, että potilas synnyttää kuolleen lapsen, jota minä pidän täysin oikeutettuna menettelytapana, sillä naisellahan on oikeus antaa elämä tai olla antamatta. Sitten sikiön ulosajaminen, joka on minunkin silmissäni ikävä menettelytapa, jonka oikeutuksesta mielipiteet eivät ole vakaantuneet ja johon voi ryhtyä ainoastaan erikoistapauksissa, puhumattakaan niistä vaaroista, joita siinä on. Ja vihdoin lapsenmurha, todellinen rikos, jota minä en ollenkaan hyväksy. Minä vakuutan teille, ett'ei ainoatakaan lasta, joka on syntynyt elävänä, ole murhattu minun luonani. Äiti ja imettäjä tehkööt sen kanssa sitten, mitä tahtovat, se ei minuun kuulu."
Hän riemuitsi, hän vannoi kunniansa kautta käsi kohotettuna ja piti Mathieun kauhistunutta hiljaisuutta surullisena myöntyväisyytenä sellaisen miehen puolelta, jolla ei ollut tähän mitään vastattavana. Ja kun Mathieu liikahti, aivankuin olisi tahtonut paeta tästä helvetistä, sanoi hän vilkkaasti:
"Vielä sana, herrani. Tuossa talossa, tuolla vastapäätä, erään rikkaan pankkiirin luona oli talvella palvelustyttö, pieni, ihastuttava, vaaleanverinen tyttö. Hän tuli raskaaksi, ja hän saapui minun luokseni, mutta niin myöhään, että minun periaatteitteni mukaan ei sopinut enään käydä asiaan käsiksi. Ja sitten arvelin minä, että hän asuu liian lähellä; se on vaarallista panettelun tähden. Kaksi kuukautta kului. Eräänä aamuna kello kuusi tuli saman talon keittäjä kauhistuneena noutamaan minua, me hiivimme takatietä seitsemänteen kerrokseen, jossa hän asui yhdessä tuon pienen palvelustytön kanssa. Ja tiedättekö, mitä minä näin toisessa sängyssä? Tuon onnettoman tytön ympärillä oli kokonainen meri verta, hän oli kuollut, ja kädet olivat vielä suonenvedontapaisesti lapsen kaulan ympärillä, jonka hän oli kuristanut. Omituisinta oli, että keittäjä, jonka sänky oli vaan parin kyynärän päässä, ei ollut kuullut mitään, ei valituksia eikä huutoja. Hän ei tiennyt mitään mistään, ennenkuin heräsi. Voitteko kuvitella mielessänne, miten se lapsiraukka taisteli kipujaan vastaan, tukahutti huutonsa, odotti lastaan voidakseen sen sitten kuristaa omilla vapisevilla käsillään. Ja antaa sitten kaiken verensä virrata pois ja nukkuu kuolon uneen yhdessä tuon pienen olennon kanssa, jota hänen jäykistyneet sormensa eivät päästäneet irti! Minä sanoin luonnollisesti keittäjälle, että minulla ei ollut tässä mitään tekemistä, ja minä lähetin hänen noutamaan lääkäriä, jotta saataisiin kuolemantodistus. Mutta uskokaa minua tai olkaa uskomatta, varma vaan on, että minä en ole koskaan voinut unohtaa sitä tapausta. Minulla on oikein omantunnon vaivoja siitä, että en auttanut tätä tyttöä. Ja nyt tahdon minä kysyä teiltä, että jos minä olisin ajanut ulos hänen sikiönsä, niin tuomitsisitteko te sen teon, enkö minä silloin olisi tehnyt laupeudentyön?"
"Luonnollisesti!" huudahti Mathieu, joka oli innokkaasti kuunnellut kertomusta.
Mathieu tunsi sydämensä tulevan jääkylmäksi. Kauhistus oli kohonnut korkeimmilleen, suuremmaksi se ei voinut enään tulla. Hänen mieleensä johtui, mitä hän oli nähnyt rouva Bourdieun luona, rikoksellisen ja salaisen äiteyden, vieteltyjä palvelustyttöjä, avioliitonrikkojia, sukurutsauksen uhreja, jotka tulivat synnyttämään lapsensa salaisuudessa, tuntemattomia, raukkoja, jotka kulkivat pimeitä kohtaloja kohden. Täällä, rouva Rouchen luona oli hän naamioidun rikoksellisuuden silmäin edessä, sikiön, joka kuristettiin, ennenkuin se oli saanut hengen, synnytettiin kuolleena eli ajetaan ennen aikaansa ulos ja kuolee ensi hengähdyksellään. Ja kaikkialla kukoistivat lastenmurhat, kaikkialla kuristettiin lapset, leikattiin paloiksi, käärittiin sanomalehtipaperiin ja pantiin porttikäytäviin. Avioliittojen lukumäärä ei ollut alentunut, mutta syntyneitten luku oli alentunut enemmän kuin neljäsosalla, ja kaikki tämän suurkaupungin lokaviemärit kulettivat mukanaan lapsenruumiita. Ja kauheinta oli, että tämä nainen, tämä viheliäinen murhaaja, puhui levollisesti, näytti olevan vakuutettu työnsä välttämättömyydestä, lausui totuuksia, jotka liikuttivat Mathieutä. Ne olivat yhteiskunnalliset epäkohdat, rakkauden luonnottomuus, lakien vääryydet, jotka pakoittivat äidit lapsenmurhiin. Jumalallinen tunne, elämän kuolematon liekki saastutettiin ja pelkkä kiima teki ainoastaan sattumalta naiset raskaiksi. Lapsen ensi vavahdus äidin kohdussa muuttui kauhistukseksi, pelättiin antaa henkeä lapselle, joka sai erehdystä kiittää olemassa olostaan, tunnettiin tarve tappamiseen niinkuin rikkaruoho ensi idussaan. Itsekkäisyys kohotti äänensä: ei yhtään lapsia, ei mitään, mikä estää ahneutemme tai kunnianhimomme tähden laatimiamme suunnitelmia! Kuolema huomiselle elämälle, kun me vaan saamme nauttia tänään! Koko kuoleman kanssa kamppaileva yhteiskunta kohotti tämän häpeällisen huudon, joka julisti kansakunnan pikaista loppua. Ja Mathieu, joka yhdeksän kuukautta sitten oli luullut Pariisin niin huonosti kylvetyksi, sinä iltana, jona hän oli itse vähällä kuulla kiusaajan ääntä ja lähteä kielletyille teille, hän havaitsi nyt, mitkä pahansuovat ja rikokselliset kädet korjasivat sadon. Monet siemenet joutuivat luonnollisesti hukkaan, heitettiin kaikkein polettavaksi, kuivuivat ja paloivat, ja niin paljon haaskautui viljeltäessä, niin monta tainta annettiin välinpitämättömyydestä turmeltua. Mutta ei siinä kyllin, julmat kädet jatkoivat hävitystyötä, kun sato tuli näkyviin. Tuo oli vapaaehtoista sikiön ulosajoa, kaikkein kuoleman voimain taistelua elämää ja järkähtämätöntä luontoa vastaan, joka luo äärettömän paljon siementä totuuden ja oikeuden äärettömän suurta satoa varten.
Mathieu nousi nyt.
"Minä sanon vielä kerran, ett'en minä sekaannu siihen, mitä täällä on tapahtunut. Mutta eikö ole kovin vaarallista pitää tuota kuollutta naista täällä?"