Rouva Rouche hymyili melkein huomaamattomasti.
"Kyllä, meitä vartioidaan hyvin ankarasti. Onneksi on minulla ystäviä kaikkialla. Minä olen lähettänyt ilmoittamaan kuolemantapauksesta, lääkäri tulee pian ja kirjoittaa todistuksen keskosen synnyttämisestä."
Rouva Rouchekin oli noussut seisomaan, ja hänellä oli taaskin tuo lempeä, rehellinen kasvojenilme, ja näytti siltä kuin hän olisi surkutellut kaikkea sitä saastaista, jota tässä maailmassa on. Ja taas muuttui hän hyvin kainon näköiseksi, kun Céleste alkoi:
"Niin, herrani, se on todellakin totta, kaikki mitä hän tahtoo, se täytetään. Hän on parhain ihminen maailmassa, tekisi mieli antaa hakata itsensä palasiksi hänen tähtensä. — Hyvästi, herrani, ja muistakaa, mitä olette luvannut."
Ennenkuin Mathieu läksi, tahtoi hän vielä kerran nähdä Morangen ja koettaa, jos mahdollista, saada hänet mukaansa. Morange istui itkien kuolleen vaimonsa vieressä, ja hän oli niin menehtynyt, ett'ei hän enään voinut tuntea tuskiaankaan. Kun Mathieu oli lausunut ensimäiset sanat, esti tuo onneton hänet puhumasta ja sanoi itse matalalla, tukahtuneella äänellä, aivankuin olisi pelännyt herättää vaimonsa, joka nukkui siinä ikuista untaan:
"Ei, ystäväni, älkää puhuko mitään, se on tarpeetonta. Minä tiedän, minkä rikoksen olen tehnyt, enkä minä anna sitä koskaan itselleni anteeksi. Se, että hän nyt makaa tuossa, se on seurauksena siitä, että minä suostuin tuumaan. Ja kuitenkin minä häntä rakastin, en ole koskaan tahtonut muuta kuin hänen onneaan, koko minun heikkouteni on siinä, että olen rakastanut häntä liian paljon. Mutta minähän olin mies, ja kun hän ajatteli tyhmyyksiä, olisi minun pitänyt olla viisas ja sanoa hänelle, että se on rikos, josta me varmaankin vielä saamme rangaistuksen. Ah, kuinka hyvin minä ymmärrän tämän ja annan hänelle anteeksi! Minä olen mennyttä miestä, minä olen hylky ja minä inhoon itse itseäni."
Koko hänen vähäpätöisyytensä ja koko hänen hellyytensä tuli esiin nyyhkytyksissä tunnustaessaan heikkouttaan. Ja hän jatkoi samalla soinnuttomalla tukahtuneella äänellä:
"Vaimoni tahtoi olla iloinen, rikas, onnellinen. Se oli luonnollistakin, kun hän oli niin lahjakas ja kaunis! Minulla oli vaan yksi ilo, minä tahdoin vaan tyydyttää hänen taipumuksiaan, täyttää hänen toiveitaan. Te olette nähnyt meidän uuden asumuksemme; se oli maksanut meille liian paljon. Sitten tuli tuo juttu Crédit Nationalista, jossa minä toivoin pian voivani hankkia omaisuuden. Kun minä näin, miten haltioihinsa hän joutui siitä ajatuksestakin, että hän lisää kuormaani uudella lapsella, tulin minä yhtä hulluksi kuin hänkin, minä luulin vihdoin, että ainoa pelastus on tuon lapsen laittaminen pois tieltä. Ja nyt makaa vaimoni tuossa! Se oli poika, ja me olimme niin sydämestämme toivoneet poikaa, me teimme sen, minkä olimme päättäneet ja juuri sentähden, että olimme varmat siitä, että se on tyttö, jolle meidän sitten olisi pakko hankkia myötäjäiset! Ja nyt on se pieni poika kuollut, ja minä olen heidät molemmat tappanut. Minä en tahtonut antaa lapsen elää, ja lapsi vei äidin mukanaan."
Hänen kumea äänensä, joka muistutti kaukaista hautauskellon soittoa, viilsi Mathieun sydäntä. Hän mietiskeli turhaan lohdutuksen sanoja ja alkoi sitten puhua Reinestä.
"Reine, aivan oikein, minä pidän paljon hänestä. Hän on niin äitinsä kaltainen. Pidättehän te hänen luonanne huomiseen asti? Älkää puhuko hänelle tästä mitään, antakaa hänen leikkiä, minä tahdon itse kertoa hänelle onnettomuudesta. Ja nyt pyydän minä, älkää kiusatko minua, antakaa minun olla täällä. Minä lupaan teille, että olen järkevä, minä istun tässä tyynesti ja vartioitsen häntä. Minulta ei kuulla ääntäkään, minä en häiritse ketään."