"Oi, Robert", sanoi hän, "jos mulla kuitenkin olisi yksi!"
"Vai niin, minä en enään ole kylliksi sinulle", vastasi mies leikillisesti. "Sinähän tiedät, että me yhdeksän kuukauden raskauden ja viidentoista kuukauden imetyksen aikana emme sitten voisi edes suudella toisiamme. Se on kaksi vuotta ilman pienintäkään hyväilyä."
Mathieu nauroi.
"Se on hieman liioiteltu. Mutta parasta on joka tapauksessa kieltäytyä siitä."
"Kuulethan, Claire, kieltäytyä! Mikä sietämätön sana! Mutta jos minä en voi, jos minä menen toisten luo?"
Molemmat naiset punastuivat, mutta eivät närkästyneet tuosta tavallisesta leikistä tämän mieluisan puheenaineen suhteen. Eikö heille voitu antaa sitä suurta, suloista hellyydentodistusta, että oltaisiin uskollisia ja odoteltaisiin? Mennä toisten luo, sehän on inhoittavaa, vastenmielistä!
"Antaa hänen pakista", sanoi rouva Angelin. "Hän rakastaa minua liian paljon, hän ei edes tiedä, onko muita naisia olemassakaan."
Mutta hän alkoi kuitenkin tuntea jonkinlaista mustasukkaista levottomuutta. Ja kun hän katseli Mariannea, ei hän voinut tehdä ääneensä sitä kysymystä, että eikö raskaudentila pilaa hänen kauneuttaan ja vieroita miestä hänestä. Tämä iloinen, terve nainen lapsi rinnoillaan tässä valkeassa, päivänpaisteisessa vuoteessa ... se oli hurmaava taulu. Mutta oli miehiä, jotka inhosivat sellaista. Ja hänen hiljaiset ajatuksensa puhkesivat vihdoin seuraaviin sanoihin:
"Muuten voisinhan minä olla itse imettämättä lastani. Mehän voisimme ottaa imettäjän."
"Luonnollisesti", vastasi mies. "Minä en koskaan antaisi sinun imettää itse, se olisi hulluutta."