Hän katui heti raakaa lausettaan ja pyysi Mariannelta anteeksi. Mutta hän lisäsi, että nykyään ei yksikään äiti tahdo itselleen sellaista vaivaa, että imettäisi itse, jos hän vaan on vähänkin hyvissä varoissa.

"Minä puolestani", sanoi Marianne tyynesti hymyillen, "vaikka saisin sata tuhatta frankia korkoina, imettäisin sittenkin kaikki lapseni, vaikka niitä olisi kokonainen tusina. Ennen kaikkea luulen, että minä tulisin sairaaksi, ell'ei tämä pikku lemmikki vapauttaisi minua runsaasta maidostani. Ja sitten minä kuvittelisin, ett'en ole täyttänyt velvollisuuttani häntä kohtaan, minä tuntisin itseni syylliseksi hänen pienimpäänkin pahoinvointiinsa, niin, tuntisin itseni rikokselliseksi äidiksi, äidiksi, joka ei tahdo uhrata kaikkeansa lapsensa terveyden ja hengen eteen."

Hän käänsi kauniit, hellät silmänsä poikaan, sanomattomalla rakkaudella katseli hän, miten poika imi ahnaasti, onnellisena silloinkin kuin tämä väliin teki pahaa ja imi liian kovasti, ja sitten jatkoi hän unelmoivalla äänellä:

"Lapseni toisen luona, ei, ei koskaan, ei koskaan! Minä tulisin mustasukkaiseksi, minä tahdon, että hän tykkönään muodostuu minusta, syntyy minusta, ja täydentyy minusta. Hän ei silloin olisi minun lapseni, jos toinen hänen valmiiksi loisi. Eikä tässä ole kysymyksessä vaan hänen ruumiillinen terveytensä, minä puhun koko hänen olemuksestaan, hänen järjestään, hänen sydämestään, jotka hänen täytyy saada ainoastaan minun kauttani, minusta yksinään. Rakas, rakas lapseni! Kun hän imee näin voimakkaasti, tunnen minä, että sulaudun tykkönään häneen; se on nautintoa."

Ja kun hän katsoi ylös, huomasi hän vuoteen päässä Mathieun, joka liikutettuna katseli häntä. Ja sitten lisäsi hän iloisesti:

"Sinäkin olet tässä lapsessa..."

"Hän on oikeassa", sanoi Mathieu kääntyen noihin lempiviin aviopuolisoihin, "minä toivoisin, että kaikki äidit olisivat kuulemassa vaimoani ja että Ranskassa taas tulisi muotiin se, että äidit itse lapsensa imettäisivät. Eikö se ole kauniinta maailmassa?"

Angelinit nauroivat kohteliaisuudesta, mutta eivät näyttäneet vakaantuneen asiasta. Ja sitten jättivät he hyvästi.

"Yhdeksänkö kuukauden perästä siis?" kysyi Mathieu veitikkamaisesti.

"Sanokaamme kahdeksantoista", vastasi mies, "niin meillä on yhdeksän kuukautta ajattelemisen aikaa."