Kun lapsi alkoi huutaa yhä kovemmin, painoi tyttöparka päänsä syvälle tyynyyn ja sulki käsillä korvansa.
"En, en, viekää pois hänet, viekää heti paikalla, älkää nyt taas ruvetko kiusaamaan minua!"
Hän painoi umpeen silmänsä ja torjui kädellään luotaan sen kuvan, jolla häntä ahdistettiin. Kun hän tunsi, että Couteauska pani lapsen sänkyyn, kävi vapistus hänen ruumiinsa lävitse, hän nousi istualleen ja suuteli ilmaan sattuman varaan; suutelo sattui pieneen, valkeaan myssyyn. Norine oli avannut itkettyneet silmänsä ainoastaan raolleen, hän näki tuon pienen olennon epäselvänä haamuna, joka huusi ja potki.
"Te otatte minulta hengen, viekää pois hän, viekää pois hän!"
Vaunuissa vaikeni lapsi äkkiä; vaunujen keinuminen joko rauhoitti häntä tai pelkäsi hän pyörien jyrinää. Couteauska, joka piteli lasta polvillaan, oli alussa vaiti ja katseli päivänpaisteisia katukäytäviä, ja Mathieu, joka tunsi tuon pienen olentoraukan jalat polveansa vastassa, vaipui synkkiin mietteisiin. Mutta sitten aukasi Couteauska suunsa.
"Tuo tyttö teki hyvin väärin siinä, ett'ei uskonut lastaan minulle, minä olisin antanut hänen hyviin käsiin ja hän olisi tullut paksuksi ja lihavaksi kuin kirkonenkeli Rougemontissa. Mutta kaikki luulevat, että me kiusaamme lapsia turhan voiton tähden. Jos hän nyt olisi antanut minulle viisi frankia ja maksanut rautatiepiletin, niin olisiko se vienyt häntä vararikkoon? Niin kaunis tyttö kuin hän, voi aina hankkia rahaa. Minä tiedän, että meidän ammatissa on kyllä sellaisia, jotka eivät ole niinkään rehellisiä, he pettävät ja vaativat välityspalkkiota ja antavat sitten lapset täysihoitoon alhaisempaa maksua vastaan, he varastavat sekä vanhemmilta että imettäjältä. Ei ole kunniallista tehdä noista pienistä olennoista kauppatavaraa, aivankuin kananpojista ja vihanneksista. Minä sitävastoin olen arvossa pidetty nainen, meidän kylämme pormestarin suosittama, minulla on todistus siveellisestä käytöksestäni, jonka voin näyttää vaikka koko maailmalle. Ja jos te joskus tulette Rougemontiin, niin kysykää Sofie Couteauta; te saatte silloin kuulla, että hän on työihminen, joka ei ole kellekään sounkaan velkaa."
Mathieu ei voinut olla häntä katselematta nähdäkseen miltä hän näytti pitäessään sellaisia ylistyspuheita itsestään, aivankuin vastaukseksi siihen, mitä Victoire oli kertonut; ehkä oli Couteauska talonpoikaisnaisen viisaudella aavistanut, että häntä oli soimattu. Kun hän tunsi, miten Mathieun läpitunkeva katse lävistäytyi hänen sieluunsa, luuli hän ehkä, ett'ei hän ollut valehdellut tarpeeksi uskottavasti, sillä nyt alkoi hän uudestaan, tuli sulavammaksi suultaan, ylisti ainoastaan Rougemontin paratiisia, jossa lapsia hellittiin, hoidettiin ja lelliteltiin kuin prinssejä. Kun hän näki, että herra ei vastannut, vaikeni hän taas. Ei maksanut vaivaa valloittaa tuota herraa. Ja vaunut vierivät eteenpäin. Vasta kun he olivat kulkeneet ohi Luxembourg-puiston, sanoi Couteauska taas:
"Tuo tyttö luulee ehkä, että hänen lapsellaan tulee olemaan parempi olo löytölastenkodissa. Minä en tahdo sanoa mitään sen johtokunnasta, vaikka siitä kyllä olisi paljonkin sanomista. Meillä on Rougemontissa ollut monta kasvattilasta, jotka tuo johtokunta on lähettänyt sinne, ja minä voin vakuuttaa, että ne eivät siellä paremmin kostu, vaan kuolevat yhtä pian kuin muutkin. Mutta parasta on antaa ihmisten noudattaa tahtoaan. Vaikka kyllä minä toivoisin, että te tietäisitte yhtä hyvin kuin minäkin, mitä tuolla tehdään."
Vaunut pysähtyivät nyt Defert-Rochereau-kadulla, ennenkuin tultiin ulommaisille bulevardeille. Siinä oli suuri, harmaa talo, ikävän virallisen näköinen, ja eräästä sivuovesta meni Couteauska sinne sisään lapsi käsivarrella. Mathieu seurasi häntä. Mutta häntä ei haluttanut seurata Couteauskaa konttooriin, jossa eräs nainen otti lapsia vastaan, sillä hän pelkäsi kysymyksiä, aivankuin hänellä olisi osa tähän rikoksellisuuteen. Hän piti parempana jäädä erääsen odotushuoneesen, jonka seinämillä oli useampia erityisiä kammioita, joissa ne henkilöt, jotka toivat sinne lapsia, saivat odottaa vuoroaan.
Hän sai odottaa kaksikymmentä minuuttia, joka aika tuntui hänestä hyvin pitkältä. Siellä tammella vuoratussa, synkässä huoneessa, joka haiskahti sairashuoneelta, vallitsi kuolonhiljaisuus. Hän kuuli ainoastaan jonkun äsken syntyneen lapsen kumeaa vikinää ja silloin tällöin tukahdutetun nyyhkytyksen, luultavasti se oli joku äiti, joka istui odottamassa jossakin kammiossa. Hänen mieleensä johtui nyt vanha löytölastenkoti, jossa oli pyöreä, muuriin kiinnitetty kääntölaatikko. Äiti tuli hiipien sinne, pani lapsen laatikkoon, veti kellonnauhasta ja pakeni. Hän oli liian nuori, niin että hän ei itse ollut nähnyt tuota laitosta muualla kuin melodraamassa Porte-Saint-Martinin teaatterissa. Mutta se johti hänen mieleensä monet historiat vasuista ja pikkulapsista, joita tuotiin sinne maaseudulta ja jotka ajomiehet panivat tuohon laatikkoon, herttuattarien jälkeläisistä, jotka tuntemattomat miehet veivät tuonne unholaan, kokonaisista riveistä työläisnaisia, jotka salaa karkoittivat luotaan satunnaisen yhteyden hedelmät. Miten toisin olikaan nyt, kääntölaatikko oli poissa, lasten sisään jättämisen täytyi tapahtua julkisesti, kokonainen virkakunta oli toimessa kirjoittelemassa muistiin päiviä ja nimiä, ja samalla oli se sitoutunut rikkomattomaan vaitioloon. Hän tiesi kyllä, että muutamat väittivät kääntölaatikon poistamisen enentäneen sikiön ulosajon ja lapsenmurhat kaksinkertaiseksi. Päivä päivältä aletaan yhä enemmän hylätä se muinaisaikain mielipide, että tosiasioihin on alistuttava, harha-askeleet on peitettävä kuin välttämättömät likaviemärit, jotavastoin vapaan yhteiskunnan oikea tehtävä on estää pahetta, ahdistaa sitä ja tukahuttaa se jo ituna. Ainoa tapa hylättyjen lasten lukumäärän vähentämiseen on se, että opitaan tuntemaan heidän äitinsä, lohdutetaan heitä, autetaan heitä ja annetaan heille sellaisia välikappaleita, että voivat olla äiteinä.