Mutta tänä hetkenä ei hän mietiskellyt, hänen sydämessään oli vallalla säälin ja tuskan tunne ajatellessaan niitä rikoksia, sitä häpeää ja surua, jonka näyttämönä oli se huone, jossa hän nyt oli. Nainen, joka otti vastaan lapsia pienessä salaperäisessä konttoorissaan, oli varmaankin kuullut mitä hirveimpiä tunnustuksia! Tämä oli siis haaksirikkoisten satama, pimeä kuilu, joka nielasi onnettomain naisten häpeällä merkityt elämän hedelmät! Ja kun hänen odotusaikansa yhä piteni, näki hän kolme naista saapuvan. Yksi heistä oli varmaankin työläisnainen, jolla oli kauniit, kalpeat kasvot, ja hänen villiytynyt katseensa johti Mathieun mieleen erään sanomalehtiuutisen, jossa kerrottiin, mitenkä eräs tyttö, joka oli jättänyt lapsensa löytölasten kotiin, oli itse heittäytynyt sen jälkeen Seineen; toinen näytti naidulta, naiselta, hän oli joku työmiehen vaimo, jolla oli liian paljon lapsia, niin ett'ei voinut enään elättää tätä viimeistään; kolmas oli luultavasti katutyttö, yksi sellaisista, jotka kuudessa vuodessa tuovat sinne neljä lasta, aivankuin aamusin likavedet heitetään likaviemäriin. Mathieu kuuli, että he päästettiin sisään eri kammioihin.
Kun Couteauska vihdoin tuli takaisin tyhjin käsin, ei hän sanonut sanaakaan, eikä Mathieukään kysynyt mitään. He nousivat ääneti vaunuihin. Kun vaunut vierivät eteenpäin kansaa täynnä olevilla kaduilla, purskahti Couteauska äkkiä nauramaan. Kun hänen aina vaitioleva kumppaninsa ei kysynyt häneltä syytä tähän iloon, alkoi hän itse vihdoin kovalla äänellä:
"Te ette tiedä, minkätähden minä nauran. Te saitte vähän odottaa siellä ulkona, ja se oli siitä syystä, että kun minä tulin konttoorista, tapasin erään tuttavan, joka on siellä sairaanhoitajattarena. Niin, te ette ehkä tiedä, että sairaanhoitajattaret vievät sieltä lapsia kasvatusäideille maaseudulle. No niin. Minun ystävättäreni kertoi, että hän matkustaa huomenna Rougemontiin kahden muun sairaanhoitajattaren kanssa ja että hänellä luultavasti on silloin muitten lasten mukana muassaan myös se lapsi, jonka minä äsken jätin sinne."
Hän nauroi taaskin kuivaa nauruaan.
"Eikö se ole naurettavaa? Äiti ei tahtonut antaa häntä minun mukaani Rougemontiin, ja nyt tulee se kuitenkin sinne! On sellaisia seikkoja, joitten kaikesta huolimatta täytyy tapahtua."
Mathieu ei vastannut. Mutta jääkylmä viima tunki hänen sydämeensä. Se on totta, kohtalo on väliin taipumaton. Mitähän siitäkin lapsiraukasta tulee? Odottiko häntä pikainen kuolema vaiko elämä köyhyydessä, kärsimyksissä ja rikoksissa?
Vaunut vierivät yhä eteenpäin, ja kuului ainoastaan pyörien kitisevä rätinä. Kun Couteauska läksi vaunuista Miromesnilkadun varrella ja sai nähdä, että kello jo oli puoli kuusi, alkoi hän kimittää, että hän varmaankin myöhästyy junasta, sillä hänellä oli asioita suoritettavana tuossa talossa ja sitten pitäisi hänen vielä noutaa se toinen lapsi. Mathieullä, joka tahtoi pitää ajurin ajaakseen pohjoiselle rautatienasemalle, ei ollut mitään sitä vastaan, että sai nähdä lastenkulettajain lähdön. Ja hän rauhoitti Couteauskaa, käski hänen kiirehtiä ja lupasi odottaa. Kun Couteauska vastasi, että hän tarvitsi neljännestunnin aikaa, meni Mathieukin ylös tapaamaan Norinea.
Kun hän tuli Norinen huoneesen, istui tyttö vuoteessaan syömässä appelsiinejä, joita hänen sisarensa olivat tuoneet. Hän piti paljon kaikesta hyvästä, hän eroitti huolellisesti lohkot erilleen ja imi mehun raittiilla, terveellä suullaan, silmät puoliummessa, ahnaasti kuin kissa, joka lipoo kielellään maitoa. Hän säpsähti, kun joku tuli niin nopeasti sisään. Ja kun hän tunsi tulijan, hymyili hän hämmästyneenä.
"Se on tehty", sanoi Mathieu.
Norine ei vastannut heti, hän pyyhki sormensa nenäliinaan. Mutta hänenhän täytyi sanoa jotakin.