Norine ei voinut irroittaa silmiään hänestä.
"Se on oikein synti, mitenkä voi olla sydäntä..."
Mutta hän vaikeni ja lisäsi sitten:
"Niin, se on sydäntä vihlovaa, kun täytyy jättää nuo enkelit!"
"Hyvästi, voikaa hyvin", sanoi Couteauska. "Te saatte minun myöhästymään junasta. Minulla on paluupiletit, toiset odottavat minua asemalla. Siitäpä vasta tulisi kaunis soppa!"
Hän hyökkäsi ulos, ja Mathieu seurasi hänen kintereillään. Kun Couteauska oli istuutunut vaunuihin, ja ne lähtivät taas liikkeelle, huudahti hän:
"Uh ... No sepä oli hyvä ... Kuulitteko tuota Norinea? Hän ei itse tahtonut antaa viittätoista frankia kuukaudessa, ja kuitenkin vaatii hän nyt tuon hyvän neiti Rosinen puolesta, joka äsken antoi minulle neljäsataa frankia, että hänen lapsensa on kasvatettava hyvin, kunnes tämä on käynyt rippikoulun. Mutta onhan tämä myöskin komea poika. Katsokaa häntä! Niin, kun rakkaus hankkii lapsia maailmaan, tekee se aina tehtävänsä hyvin. Vahinko vaan, että kauneimmat lapset kuolevat aikaisimmin."
Mathieu katseli poikaa, siinä kun hän makasi talonpoikaisnaisen sylissä. Lapsi oli puettu hienoon, pitseillä reunustettuun liinavaatteesen aivankuin pieni, kuolemaan tuomittu prinssi, joka viedään mestauslavalle. Ja hän muisti samalla tuon ilettävän jutun: isän, joka viettelee tyttärensä kolme kuukautta äidin kuoleman jälkeen, sukurutsauksen hedelmä synnytetään salaisuudessa ja annetaan sitten kallista palkintoa vastaan kasvatusäidille, joka aivan rauhallisesti riistää siltä hengen avaamalla ikkunan tai oven selkiselälleen. Tuo pieni äskensyntynyt, joka kehittymättömistä piirteistään huolimatta nyt jo oli kaunis kuin enkeli, oli hyvin kiltti eikä päästänyt ääntäkään. Tämä kaikki oli inhoittavaa.
Saint-Lazaren rautatienaseman edustalla hyppäsi Couteauska pois vaunuista.
"Kiitoksia, herrani, te olette ollut kovin hyväntahtoinen. Minä tahdon mielelläni auttaa teidän tuttuja naisianne, jos te vaan tahdotte suosittaa minua heille."