Mathieu, joka myöskin oli lähtenyt vaunuista, näki nyt näyn, joka sai hänet hetkeksi pysähtymään. Matkustajavilskeen ja kuormakärryjen keskellä huomasi hän viisi talonpoikaisnaista jokaisella sylilapsi sylissä; he kävelivät levottomina edestakaisin kuin pelästyneet varikset. Kun he vihdoinkin näkivät Couteauskan, alkoivat he yhteen suuhun rääkyä, ja kaikki viisi hyökkäsi ahnaasti hänen kimppuunsa. Vaihdettuaan paljon haukkumasanoja ja selityksiä yhtyivät kaikki nuo kuusi vihdoin yhteen ryhmään ja hyökkäsivät junaan hameitten ja hatunnauhain liehuessa, lapset sylissä, aivankuin petolinnut, jotka pelkäävät, ett'eivät ehdi raadolleen. He peittyivät savuun ja katosivat höyrypillin kimakasti viheltäessä.

Mathieu seisoi yksin kansanjoukossa. Tällä tavalla veivät petolinnut joka vuosi Pariisista kaksikymmentätuhatta lasta, joita senjälkeen ei kukaan saanut enään nähdä. Ei siinä kyllin, että ihmiskylvö turmeltiin, heitettiin polttavaan kivistöön, ei siinä kyllin, että sikiön ulosajo ja lastenmurhat saivat aikaan suuren mieshukan, vaan eläväkin sato korjattiin huonosti, puolet siitä hävitettiin, muserrettiin, murhattiin. Voitonhimoisia varasnaisia ja murhaajia saapui kaikilta ilmansuunnilta ja he veivät pois niin paljon äskensyntynyttä, jokeltavaa elämää kuin heidän syliinsä mahtui heittääkseen sen sitten kuoleman kitaan. He vakoilivat porteilla ja vainuivat jo matkan päästä viattomain lasten veren hajua. Lastivaunut jyrisivät matkoillaan rautatieasemille, niihin tyhjennettiin kehdot, löytölastenkotien ja kasvatuslaitosten salit, vaivaishoidon perustamat synnytyslaitokset, kätilöitten epäilyttävät pesät. Kaikki nuo pienet kääröt heitettiin yhteen kasaan, vietiin pois, jaettiin tuolla kaukana tullakseen sitten murhatuiksi. Se oli vimmattua tuhoamista, viikate niitti alituisesti tähkäpäitä, ja elonaika kesti läpi koko vuoden. Niinkuin nuo pienokaiset olivat tulleet huonosti kylvetyiksi ja heistä huonosti sato kootuksi, samoin tullaan heitä huonosti elättämään. Se oli suurenmoinen verilöyly, elinvoimaisimmat lapset tapettiin sillä, että ne otettiin pois äideiltänsä, ainoalta imettäjältä, jonka maito antoi elämää.

Veri syöksi äkkiä Mathieun sydämeen, kun hän tuli ajatelleeksi Mariannea, joka terveenä ja kukkeana odotti häntä Yeusen sillalle pikku Gervais rinnoillaan. Ne numerot, joita Mathieu oli silmäillyt, tulivat nyt äkkiä hänen mieleensä. Niissä departementeissä, joissa lastenkasvatusta harjoitettiin ammattina, oli pikkulasten kuolinprosentti viisikymmentä, paremmissa neljäkymmentä ja pahimmissa seitsemänkymmentä. On laskettu, että noita lapsia on sadassa vuodessa kuollut seitsemäntoista miljoonaa. Kuolevaisuuden keskimäärä oli jo kauvan ollut sata ja satakaksikymmentätuhatta vuodessa. Pahimmat ihmisteurastajahallitukset, suurimpain valloittajain verilöylyt eivät ole saaneet aikaan sellaista ihmishukkaa. Se oli jättiläistaistelu, jonka Ranska menetti joka vuosi, kuilu, joka nieli kaiken voiman, kaikki toiveet. Välttämätön tulos tästä on kansan kukistuminen ja hullumainen itsemurha.

Kauhu valtasi Mathieun ja hän pakeni tuntien vastustamattoman halun saada lohdutusta Mariannelta; hänessä oli rauhaa, viisautta ja terveyttä.

III

Eräänä tuorstaina söi Mathieu aamiaista tohtori Boutanin luona pienessä alakerroksessa Universitekadun varrella, Palais-Bourbonin tuolla puolla, jossa hän oli asunut enemmän kuin kymmenen vuotta. Vastoin periaatteitaan, jota hän usein itsekin nauroi, oli tuo hedelmällisyyden innokas apostoli jäänyt poikamieheksi, ja hän selitti tämän asian hyväntahtoisella ja leikillisellä tavallaan siten, että hänellä on näin ollen enemmän aikaa kirvoittaa toisten vaimoja. Hänellä oli niin paljon työtä, että hänellä ei ollut vapautta tuskin muulloin kuin aamiaistunnilla, niin että jos joku ystävä tahtoi keskustella hänen kanssaan vakavista asioista, kutsui hän tämän mielellään yksinkertaisen poikamiehen pöytäänsä, jossa suurimmalla kiireellä nautittiin muna, kotletti ja kuppi kahvia.

Mathieu tahtoi kysyä häneltä neuvoa eräässä tärkeässä asiassa. Kaksi viikkoa vielä mietittyään oli hän yhä sen ajatuksen vallassa, että hän antautuu maanviljelykseen, koettaa kohottaa kaikkein halveksima Chantebled oikeaan arvoonsa, ja se kiusasi häntä suuresti, ett'ei hän voinut tehdä mitään päätöstä. Joka päivä kiihtyi hänessä vastustamaton halu elämän synnyttämiseen; hän oli löytänyt elämänsä työn ja voi nyt tuskin enään nukkuakaan, sillä niin halusi hän saada luoda terveyttä, voimaa ja rikkautta. Mitä suuria toiveita täytyikään hänellä olla uskaltaakseen ryhtyä työhön, joka näytti niin uhkarohkealta ja jonka suuren, tulevaisen merkityksen ainoastaan hän itse tiesi! Ja kenen kanssa voisi hän vapaasti keskustella tästä aineesta, kenelle voisi hän kertoa viimeisiä epäilyjään? Kun hän tuli ajatelleeksi kysyä neuvoa Boutanilta, pyysi hän ainoastaan keskustelua hänen kanssaan. Tohtori oli se uskottu, jota hän tarvitsi, rohkea, ennakkoluuloton mies, joka intohimoisesti rakasti elämää, jolla oli laaja käsityskyky, joka ei pikkumaisesti takertuisi ensimäiseen käytännölliseen vaikeuteen.

Heti kun he olivat istuneet pöytään, alkoi Mathieu ripittää itseään, selvitti kaikki unelmansa, oman runoelmansa, kuten hän itse leikillään sanoi. Tohtori kuunteli keskeyttämättä häntä, nähtävästi huvitettuna asiasta. Kun häntä pyydettiin lausumaan mielipiteensä, sanoi hän:

"Minä en voi antaa teille mitään käytännöllistä neuvoa, ystäväni, sillä minä en ole koskaan istuttanut edes salaatintainta. Ja teidän suunnitelmanne tuntuu minusta rohkealta, niin että jokainen ammattimies, jolta te kysyisitte neuvoa, varmaankin kehoittaisi teitä mitä painavimmilla sanoilla heittämään sikseen koko aikeen. Mutta te puhutte tuosta asiasta sellaisella luottamuksella, sellaisella palavalla rakkaudella, joka minunkin, kokemattoman, saa siihen varmuuteen, että te onnistutte. Toiselta puolen hyväksytte te kaikki minun aatteeni; enemmän kuin kymmenen vuotta olen minä ehtimiseen saarnannut sitä oppia, että Ranskan, jos se tahtoo uudestaan lapsirikkaita perheitä, täytyy enemmän rakastaa ja viljellä maata, paeta kaupungeista ja antautua terveelliseen ja raittiisen maaelämään. Mitä minä voin muuta kuin hyväksyä teidän mielipiteenne? Vieläpä minä epäilenkin teitä siitä, että olette tullut tänne — niinkuin muutkin, jotka pyytävät neuvoa — yksinomaan siinä uskossa, että löytäisitte minussa vastustajan."