Kun hän oli sulkenut oven, alkoi Céleste leveästi nauraa.
"Millaisia juttuja sinä taoit hänen päähänsä! Minä voin lyödä vetoa siitä, että hänen pojallaan ei ole ollut edes nuhaakaan?"
Couteauska muuttui ensin hyvin arvokkaan näköiseksi.
"Sano vaan minun puolestani, että minä valehtelen. Lapsi ei voi hyvin, sen minä voin vakuuttaa."
Kamarineidin iloisuus kohosi kaksinkertaiseksi.
"Oh, miten hassunnäköinen sinä olet, kun tuollaista muotoa näyttelet minulle! Minähän tunnen sinut niin hyvin, minä tiedän, mitä se merkitsee, kun nenäsi liikkuu."
"Poika on hyvin heikonlainen."
"No, sen minä uskon. Mutta kyllä minä mielelläni tahtoisin nähdä lääkärin reseptin ja munat ja sokurin. Mutta olkoon menneeksi minun puolestani! Mitä minulla on tekemistä rouva Menouxin asiain kanssa? Hänellä on hänen asiansa ja minulla minun omani. Minä suon mielelläni sinun ansaitsevan niin paljon kuin voit."
Mutta Couteauska vaihtoi puheenainetta ja kysyi, eikö Célestellä olisi mitään väkevää tarjottavana, sillä hänen vatsansa oli aina epäkunnossa yömatkojen jälkeen. Céleste nauroi ja otti kaapin alta avatun malagapullon ja keksilaatikon. Siellä oli hänen piilopaikkansa, ja sinne pani hän kaikki, mitä sai keittiöstä varastetuksi. Kun Couteauska sanoi olevansa levoton siitä, että rouva mahdollisesti tulee, teki Céleste halveksivan liikkeen. Vai rouva! Eikö mitä! Hän oli nenä kiinni maljoissaan ja pulloissaan. Eikä hän totisesti huutaisi Célesteä, ennenkuin oli tehnyt kaikki temppunsa pysyäkseen nuorena ja kauniina.
"Ainoastaan lapsia täytyy meidän pelätä, Gastonia ja Lucieä; ne painajaiset ovat aina kintereillä, sillä vanhemmat eivät juuri paljon heistä välitä, vaan antavat heidän aamusta iltaan leikkiä täällä ja keittiössä. Minä en tohdi sulkea tuota oveakaan, silloin he potkivat sitä ja takovat nyrkeillään."