"Tässä on vaan uusi ammatti opittavana. Muutaman kuukauden perästä olen minä jo talonpoika. Katsohan tätä suota, jossa tuo vehreä kasvullisuus kasvaa. Lähde joka sitä elättää ja tekee sen likaiseksi lätäköksi, on tuolla ruohikossa. Ja kun me olemme saaneet kaivetuksi ojan viertomaan reunaan, saat nähdä, miten suo kuivaa ja lähteensuoni johtaa virvoittavan vetensä tuonne kauvaksi."
"Niin", sanoi Marianne, "hedelmöitköön se kaikki nämät kiviperäiset maat, sillä ei ole mitään niin synkkää kuin kuoliaana oleva maa. Mitenkä se ihastuneekaan, kun se saa juoda janonsa sammuksiin ja alkaa taas elämänsä?"
Hän keskeytti äkkiä puheensa ja torui nauraen Gervaisia:
"Kuulkaa nyt, nuori herrani, älkää imekö niin kovasti! Odottakaa, kunnes se tulee itsestään, sillä pitäisihän teidän tietää se hyvin, että kaikki on teidän omaisuuttanne."
Molempain miesten lapiot kilahtelivat, oja piteni nopeasti lihavassa mullassa, pian on vesi virtaava lähellä olevain hiekkamaitten kuivettuneisiin suoniin ja hedelmöitsevä ne. Maito virtasi yhä loristen kuin ikuisen elämän tyhjentymätön lähde. Se virtasi virtaamistaan, loi lihaa, ajatuksia, työtä ja voimaa. Se oli pian virtaava kilpaa vapautetun lähteen veden kanssa, kun tämä ojaansa pitkin juoksi auringonpolttaman maan ylitse, ja se olisi oleva sama virta, sama paisuva vuoksi, joka lahjoitti elämää koko maalle, se ravitsevan maidon suuri joki, joka juoksee maailman suonissa ja luo lakkaamatta, synnyttää uutta nuoruutta ja terveyttä joka keväänä.
Ja sitten tuli sato neljä kuukautta tämän jälkeen, kun Mathieu ja hänen renkinsä olivat lopettaneet syyskyntönsä. Marianne oli taaskin mukana, ja se oli niin lämmin ja ihana syyspäivä, että hän voi istua alas ja antaa rintaa pikku Gervaisille. Hän oli jo kahdeksan kuukauden, oikea herra. Hän kasvoi joka päivä silmin nähtävästi äitinsä lämpimällä rinnalla, josta hän joi elämää. Hän riippui vielä siitä kiinni niinkuin siemen kuoressaan, kunnes kasvi on sen kypsyttänyt. Ensimäisenä marraskuun kylmänä päivänä, talven alussa, jolloin talvi tuudittaa siemenet uneen vaoissansa, painoi Gervais pienet, vilustuneet kasvonsa lämmintä rintaa vasten ja imi hiljempaan, aivankuin elämänvirta olisi kadonnut ja paennut maan sisään.
"Vai niin", sanoi Marianne, "nuoren herran on vilu, on jo aika, että hän menee talvikortteeriinsa."
Siemenpussi vyöllään lähestyi Mathieu heitä kylväen viljan siemeniä suurilla tasaisilla liikkeillä. Hän oli kuullut, mitä Marianne oli sanonut, ja pysähtyi vastaamaan:
"Hänen pitää imeä ja nukkua, kunnes aurinko tulee takaisin. Silloin tulee hänestä mies ensi elonleikkuun ajaksi."
Hän viittasi laveaa kenttää, jota hän kylvi molempain renkiensä avulla.