"Tämä kaikki nousee idulle ja kypsyy, kun meidän Gervais opettelee puhumaan ja kävelemään. Katsohan nyt meidän valloittamaamme maata!"
Hän oli hyvästä syystäkin ylpeä siitä. Nyt oli neljä viisi hehtaaria ylämaasta vapautettu seisovasta vedestä, kynnetty ja ojitettu, ja tämä maa-alue muodosti tumman lihavamultaisen neliön, ja ojat, jotka sitä leikkelivät, johtivat vettä läheisille viertomaille. Ennenkuin näitä kuivia alueita ruvettiin viljelemään, täytyi kosteuden ensin tunkea niitten läpitse ja hedelmöittää ne. Siinä oli tulevain vuosien työt, koko maatilan läpitse täytyi elämän vähitellen tunkeutua. Mutta ensi aluksi oli vaan herätettävä henkiin muutamia hehtaaria, jotta voitaisiin maksaa ensimäiset kustannukset ja elää odotuksen aikana.
"Pian on ilta", sanoi Mathieu, "meidän täytyy kiirehtiä."
Mathieu jatkoi matkaansa, kylvi viljan siemeniä suurilla, tasaisilla kädenliikkeillä. Kun Marianne katseli häntä, sai pikku Rose myöskin päähänsä ruveta kylvämään. — Hän seurasi isäänsä, otti käteensä multaa ja kylvi sitä ilmaan. Tämän huomasivat hänen veljensä, ensin tulivat juosten paikalle Blaise ja Denis, Ambroise liittyi heihin, ja kaikki kylvivät, minkä jaksoivat. He nauroivat sydämensä pohjasta ja kiertelivät isänsä ympärillä. Hetkisen näytti siltä kuin Mathieu olisi samoilla liikkeillä, joilla hän uskoi odotetun viljan siemenet maalle, kylvänyt myös noita rakastettuja lapsia, tehnyt heidän lukumääränsä moninkertaiseksi ajattelematta sitä, että kokonainen kylväjäin heimo, joka syntyisi hänestä, oli kerran kansoittava maailman.
Mutta nyt näki Marianne äkkiä hämmästyksekseen edessään Angelinit, tuon rakastavan avioparin, joka oli hyvin hiljaan lähestynyt polkua pitkin. Ennenkuin he sulkeutuivat koko talveksi pieneen taloonsa Janvillessä, harhailivat he rakkauksineen kaikkialla autioilla teillä, joita viimeiset kellastuneet lehdet peittivät. Kun he siten harhailivat ympäriinsä, toisiinsa painautuneina, oli heillä niin paljon tekemistä toisistaan, että he eivät edes nähneet mitään luonnon muutoksia, ja kun he nyt katsoivat ylös ja heräsivät unelmistaan, kummastuivat he tätä uutta peltoa, näitä uusia teitä, joista he kuitenkin olivat kuulleet puhuttavan. Mathieu tuntui heistä omituiselta mieheltä, jonka, sen sijaan että rakasti maata ja tahtoi sitä hedelmöittää, olisi pitänyt tyytyä ihastuttavaan vaimoonsa. Muuten oli tämä kaikki niin vierasta heille...
He pakisivat, olivat olevinaan ihastuksissaan saavutetuista tuloksista, mutta tämän tekivät he syystä, että näyttäisivät rakastettavilta. He tahtoivat, että kaikki ihmiset olisivat tyytyväisiä ja onnellisia niinkuin he itsekin. Tähän asti oli heidän elämänsä ollut loppumatonta lemmenjuhlaa. Vaimo antautui kokonaan sen autuaallisen tunteen valtaan, jota hän tunsi ollessaan lemmitty, ja mies oli rakastettu, terve, rikas, maalaili ainoastaan silloin tällöin huvin vuoksi muutamiin viuhkoihin kukkia ja kauniitten naisten kuvia.
Rouva Angelin, joka seisoi tukien itseään miehensä käsivarteen ja nojasi hellästi päätään hänen olkapäähänsä, näkyi katselevan Mathieutä ja vaipuneen unelmiinsa. Mathieu kylvi yhä, ja rouva Angelin liikutettuna leikkivästä lapsilaumasta, noista iloisista olennoista, jotka pyörivät kylväjän ympärillä niin, että näytti siltä kuin hän olisi niitä kylvänyt, sanoi äkkiä pidätetyllä äänellä:
"Minulta on äskettäin kuollut täti, ja hän kuoli aivan varmaan siitä surusta, ett'ei hänellä ollut lapsia. Hän oli naimisissa suuren vahvan miehen kanssa ja itse hän oli kookas, vahvaruumiinen ja hyvin kaunis, ja minä muistan hänen epätoivonsa, johon hän joutui tavatessaan pieniä, vähäpätöisiä naisia, joilla oli monta lasta. Mies oli koonnut suuren omaisuuden, heillä oli kaikkea, rahaa, terveyttä ja paljon ystäviä. Mutta he eivät mistään näistä eduista välittäneet, he elivät alituisessa surussa, eivät toivoneet mitään muuta kuin sitä ainoata iloa, jota heillä ei ollut, poikia tai tyttöjä jotka loisivat elämää heidän tyhjään, synkkään kotiinsa. Ette voi ajatellakaan, mitä kaikkea he koettivat, lääkäreitä, kylpymatkoja, lääkkeitä, enemmän kuin viidentoista vuoden taistelu ilman lepoa ja rauhaa; vihdoin häpesivät turhia koetuksiaan, toimivat ainoastaan salaisesti, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä jokin rikos. Mutta onnettomuudessaankin olivat he niin hienotunteisia, että eivät syytelleet toisiaan, he elivät kuin kaksi kovanonnen koettelemaa ihmistä ... minä olen kuullut kerrottavan eräästä toisesta avioliitosta, joka oli tullut oikeaksi helvetiksi, jossa ei mies eikä vaimo tahtonut tunnustaa sitä häpeää, että olivat hedelmättömät. Ah, rakas tätiparkani, olen vieläkin näkevinäni hänen, aina surullisena ja kyyneleitään pidättävänä, varsinkin uudenvuoden päivänä, kun me, hänen pienet sisaren tyttärensä, tulimme hänelle toivottamaan onnellista uutta vuotta. Nyt hänen elämänsä on sammunut, aivan kuin poistumattoman omantunnon vaivan kalvamana, ja minä luulen, että hänen vanha miesparkansa seuraa pian häntä, niin yksinäisenä ja erillään elelee hän nyt."
Syntyi hiljaisuus, ja lempeä surumielinen vavahdus kävi läpi harmaan marraskuun ilman.
"Mutta", huomautti Marianne, "minä luulin, että te itse ette tahdo lapsia."