"Ja hän tulee kihlattuna takaisin", sanoi Mathieu hieman pilkallisesti.
Nyt hermostui Morange.
"Ei, minä toivon, että hän ei sitä tee, minä olen puhellut paroonittaren kanssa. Reine on vielä lapsi eikä hänellä ole vielä niitä myötäjäisiä, jotka minä olen hänelle tahtonut antaa, jotta hän saisi sellaisen miehen, jonka hän ansaitsee. Mutta minä teen työtä noitten myötäjäisten tähden, ja jonakin päivänä saamme sitten nähdä. Ei, ei, hän pitää liian paljon minusta, hän ei saata minulle sitä surua, että menee naimisiin minun suostumuksettani. Ja hän tietää, että se päivä ei ole vielä tullut, että se olisi nyt minulle kuolemaksi, ell'en minä voisi toteuttaa unelmaani ja luoda koko sitä onnea, jota toivoin vaimoparkani eläessä ja jonka rakas tyttäreni nyt lahjoittaa minulle. Ja jos te tietäisitte, miten onnellisia me olemme pienessä asunnossamme! Minun täytyy luonnollisesti jättää hänen koko päiväksi yksikseen, mutta näkisittepä meidän ilomme, kun me taas illalla tapaamme toisemme. Hän on niin lapsellinen ja viaton, hänen ei tarvitse vielä mennä naimisiin; siihen ei ole kiirettä."
Hän hymyili taas ja jatkoi:
"No, tehän tulette siis aamiaiselle minun kanssani. Me puhumme sitten Reinestä, minä kerron pieniä salaisuuksiani, mitä minä suunnittelen ja valmistelen, ja sitten näytän minä teille hänen viimeisen valokuvansa, joka ei vielä ole edes kahdeksan päivän vanha. Olisi niin hauskaa, jos te pitäisitte minulle seuraa, kun hän on poissa. Me panemme kukkavihon hänen paikalleen pöydässä. Niin, se on siis päätetty; te tulette noutamaan minua täältä kello kaksitoista."
Mutta Mathieu ei voinut valmistaa hänelle tätä iloa.
"Ei, se on mahdotonta, minulla on tänään liiankin paljon juoksemista. Mutta ylihuomenna täytyy minun taaskin tulla Pariisiin. Jos se päivä sopii teille, niin lupaan minä silloin syödä aamiaista teidän kanssanne."
He päättivät niin ja likistivät toistensa kättä, ja Mathieu toimitti asiansa ja söi sitten aamiaista pienessä ravintolassa de Clichyn kadun varrella, jolla suunnalla hänellä oli ollut asioita. Kulkiessaan alas Amsterdam katua erään Gaumartin kadun varrella asuvan pankkiirin luokse, jolle hänellä oli asiaa, johtui hänen mieleensä kulkea Londreskadulta oikotietä Tivolin käytävän kautta, autiota, katettua kujaa myöten, jota tuskin muut jalankulkijatkaan käyttävät kuin tämän korttelin asukkaat; itse ei hän muistanut vuosikausiin kulkeneensa sitä. Hän katseli uteliaana ympärilleen tässä vanhan Pariisin unohdetussa sopukassa, tässä kosteassa kujassa, joka on pimeä auringonpaisteisinakin päivinä, hän silmäili noita köyhiä, ummehtuneita taloja, joissa oli pieniä, hämärän verhoomia myymälöitä.
Silloin sattui hänen silmiinsä odottamaton näky. Komeat, katetut vaunut olivat siinä odottamassa pyörät katuojassa, ja inhoittavimmasta talosta tuli ulos kaksi naista, jotka astuivat vaunuihin ja katosivat. Hunnuista huolimatta tunsi Mathieu Sérafinen ja Reinen. Hän epäili hetken, oliko se todellakin Sérafine, sillä hän ei ollut nähnyt Sérafineä moniin kuukausiin ja nyt näytti hän omituisesti muuttuneelta; mutta hän ei voinut erehtyä Reinen suhteen, jonka kauniit kasvot olivat olleet häneen päin kääntyneinä ilman että tyttö kuitenkaan tunsi häntä. Sérafinen vaunut olivat jo sekaantuneet Saint-Lazarekadulla viliseväin vaunujen joukkoon, mutta Mathieu seisoi vielä kuin kiinni naulittuna samassa paikassa. Mitä? Tuo kaunis tyttö, jonka isänsä luuli olevan jossakin linnassa lähellä Orléansia, ei siis ollutkaan lähtenyt Pariisista! Ja tänne, tuohon inhoittavaan pesään oli paroonitar kulettanut hänet salaisesti sen sijaan, että olisi kävellyt hänen kanssaan suuressa puistossa satavuotisten puitten siimeksessä! Mathieu tunsi hengenahdistusta ja aavisti jotakin kauheata. Hän katseli tuota rappeutunutta kaksikerroksista taloa, joka näytti hyvin epäilyttävältä. Uteliaisuus voitti vihdoin, hän hiipi pimeään, likaiseen eteiseen ja tuli sitten pihalle, joka oli vihertävä kuin kaivon pohja; siellä ei ollut portinvartijaa, jonka puoleen olisi voinut kääntyä. Ei ainoatakaan elävää olentoa, ei ääntäkään kuulunut. Hän kääntyi takaisin yhtä viisaana kuin sisään mennessäänkin; silloin näki hän eräällä ovella messinkilevyn, johon oli kaiverrettu kirjoitus: Tohtori Sarraillen klinikka. Nyt ymmärsi hän. Hän muisti tohtori Gauden apulaisen, jolla oli härän kuono, ja muutamia tohtori Boutanin lausumia sanoja, joka tunsi miehen. Mitähän tämä kaikki merkitsi? Ehkä jotakin tautia, jota tahdottiin pitää salassa, tai ehkä täällä oli suurimmassa salaisuudessa pidetty joku neuvottelu? Ja Mathieu läksi sieltä tuntien pöyristystä eikä tahtonut päästää epäluulojaan valtaan, mutta äkkiä hämmästytti häntä hirveä yhdennäköisyys: sama vastenmielinen näky täällä Tivolin kujassa Sarraillen luona kuin rouva Rouchen luonakin Rocherkadun varrella, samallainen haiseva eteinen, samallainen likainen pihamaa, sama rikoksien ja häpeän leima. Oi, miten hauskaa oli päästä lämpimän elokuun auringon paisteesen Pariisin leveille kaduille, joilla oli työniloa ja elämän halua!
Tässä oli aivan loogillinen juttu siitä johtuvine välttämättömine seurauksineen. Reine, joka koko lapsuutensa ajan oli ahminut sisäänsä rahan ja huvitusten himoa, oli kasvanut ylellistä elämää varten, joka kuitenkin yhä odotutti itseään ja kiihoitti hänen halujaan äärimmäisyyksiin asti. Niin kauvan kuin äiti eli, ei Reine kuullut hänen puhuvan mistään muusta kuin komeista puvuista, vaunuista, ainaisista juhlista, ja sitten kuin hän jäi yksikseen isänsä kanssa, oli hän yhä himoinnut samain kunnianhimoisten unelmain toteutumista. Pahimmaksi tuli asia silloin kun häntä ei enään valvottu, kun hän päiväkaudet oli yksikseen piikatytön kanssa. Hän väsyi pian pianoon ja kirjoihin, oleskeli balkongilla tähystellen hänelle luvattua prinssiä, jonka piti tulla kullalla kuormitettuna vapauttamaan hänet vaatimattomasta elämästään ja lahjoittamaan hänelle ihanan elämän huvituksissa, joita hänen vanhempansa olivat luvanneet hänelle. Kaiken muun suhteen oli hän välinpitämätön, hän vaati, että hänen unensa heti toteutuisi, ja hänen ennen aikaansa herännyt aistillisuutensa vaati täyttämistä. Ja Sérafine oli ainoa, joka koetti häntä huvittaa, hän vei hänet Boulognen metsään ja teaatteriin huvitettuna itsekin tuon lapsen yksinkertaisesta ilosta, tuon lapsen, jossa hän aavisti olevan samaa hehkuvaa nautinnonhimoa kuin itsessäänkin. Ja kun Reine sitten kasvoi naiseksi, tulivat hänen ja Sérafinen välit vieläkin ystävällisemmiksi, he unohtivat eroituksen ijässä, ja lopulta ei heidän välillään enään ollut mitään salattavaa toisiltaan. Huvitus oli kummankin uskontona. Paroonitar, jolla oli suuri kokemus, antoi nuoremmalle ystävättärelleen hyviä neuvoja, miten häväistysjuttuja on vältettävä, mitenkä hieno yhteiskunnallinen asema voidaan säilyttää loukkaamattomana, mitenkä voidaan olla koskaan paljastamatta elintapojaan, ja ennen kaikkea, mitenkä voidaan välttää lapsen synnyttämistä, joka oli auttamaton onnettomuus. Melkein vuoden ajan kävi tämä nuori tyttö usein viiden ja seitsemän välillä juomassa teetä ystävättärensä salaperäisessä asunnossa Marignonkadun varrella, ja siellä tapasi hän rakastettavia kavaljeereja ilman että sattui tuota niin pelättyä onnettomuudentapausta.