"Anteeksi, rakas herra Froment, että olen antanut teidän odottaa. Minun yksi hevosistani on kipeä, eräs erinomainen juoksija, josta minä toivon paljon. Niin, kaikki menee päin mäntyä... Puhukaamme nyt keskinäisistä asioistamme. Niittenkään suhteen ei minulla ole ollut onnea."
Hän alkoi sättiä Lepailleuria, joka maastaan oli vaatinut niin suurta hintaa, että kaikki keskustelut siitä tulivat mahdottomiksi. Mylläri ei muuten ollut voinut salata kiukkuaan Mathieun voiton johdosta: suurten, viljelemättömäin alueitten tähden, joilla ohdakkeet olivat vuosisatoja esteettömästi kasvaneet, mutta jotka nyt tuottivat runsaita satoja. Hän oli ollut aivan raivostunut maahan, tuohon sydämettömään äitipuoleen, joka oli niin ankara hänelle, talonpojan pojalle, ja niin hyväntahtoinen tuota herrasmiestä kohtaan, joka oli pudonnut sinne taivaasta kääntääkseen ylösalaisin koko paikkakunnan. Hän oli virnistellyt ja sanonut, että nuo orjantappurapensaat ovat nyt kullan arvoisia, koska kerran löytyi loitsijoita, jotka voivat loihtia viljaa kivistä.
"Niinkuin tiedätte, olen minä itse ottanut vaivakseni matkustaa hänen luokseen. Hän on itse kerran tullut minun luokseni tarjoomaan kaupaksi maatilkkuaan, mutta silloin en minä luonnollisesti tahtonut ostaa sitä, sillä minä halusin jo silloin myydä koko maatilani. Eikä hän tietysti jättänyt minuakaan pilkkaamatta ja muistutti minulle, miten tyhmästi minä silloin olin menetellyt. Minun teki oikein mieleni antaa hänelle korvapuustin. — Vai niin, hänellä on nyt pieni tyttö?"
"Niin on, pikku Thérèse", vastasi Mathieu ja hymyili, sillä hän oli jo edeltäpäin ollut varma keskustelujen tuloksesta. "Se onnettomuus, niinkuin hän sanoo, kohtasi häntä viime vuonna. Hän on siitä vieläkin hyvin suuttunut; ensin oli hän hävytön vaimolleen, sitten koko yhteiskunnalle, kaikille pyhimyksille ja itse meidän Herrallemmekin. Hän on itserakas ja kostonhimoinen mies."
"Niin, ja minä loukkasin häntä myöskin siten, ett'en alkanut ihailla hänen poikaansa, Antoninia, joka lienee teräväpäisimpiä oppilaita Janvillen koulussa."
Mathieu hymyili yhä.
"No, sitten en minä ihmettelekään, että ette onnistunut. Eräänä päivänä kun minä neuvoin vanhempia lähettämään Antonin maanviljelyskouluun, luulin minä, että he alkavat piestä minua. Heidän unelmansa on tehdä hänestä herrasmies."
Lyhyesti, siitä kaupasta ei siis tullut mitään, ja Séguinin täytyi tyytyä tähän eikä hän voinut myydä Mathieulle muuta kuin viimeisen suomaan ylämaan länsipuolelta. Kauppakirja oli muuten valmis, ja se allekirjoitettiin nyt. Vielä oli Séguinilla jälellä kaksi maapalstaa, toinen lähes sadan hehtaarin suuruinen metsä Lillebonnen luona, ja toinen alue, joka oli nummimaata ja ulottui aina Vieux-Bourgiin ja jonka Lepailleurin sarka eroitti Mathieun jo ostamasta maasta.
"Minä olisin antanut teille paremmilla ehdoilla, ja se olisi ollut teille todellinen voitto", sanoi Séguin, joka oli vaikeassa rahapulassa. "Mutta te olette viisas mies, minä tiedän, ett'en voi saada teitä tekemään vastoin alkuperäisiä suunnitelmianne, jos te kerran olette päättänyt odottaa. Onnea nyt vaan! Teidän onnenne on minunkin onneni."
He olivat aina olleet mitä parhaimmissa suhteissa, ja he kättelivät juuri, kun ovi aukeni ilman että kukaan palvelija olisi ottanut vaivakseen ilmoittaa uutta tulijaa.