"Ei, mutta oletteko te täällä?" sanoi talon herra aivan tyyneesti. "Minä luulin teidän olevan ystävänne Maindronin pääharjoituksissa."
Santerre astui sisään hieman väsähtänyt hymy huulillaan. Hän oli melkoisesti lihonnut, menestys oli lannoittanut häntä, mutta hänen kauniit, ruskeat silmänsä olivat vielä hyväilevän näköiset, ja hänen hyvin hoidettu partansa peitti hänen pahan suunsa. Hän oli ensimäinen, joka oli vainunnut alkooviromaanin pikaista kuperikeikkaa, ja hän oli tullut uskonnolliseksi samaan aikaan kuin Valentinekin, hän kirjoitteli nyt kääntymysjuttuja, romaaneja, joissa uudenaikainen katoolilainen suunta sai aina voiton. Se oli muuten ainoastaan lisännyt hänen halveksumistaan ihmiskuntaa kohtaan.
"Maindronin näytelmä!" vastasi hän. "Ette voi aavistaakaan, miten inhoittava se on! Taaskin aviorikos, sellainen alkaa lopulta todellakin inhoittaa. On käsittämätöntä, ett'ei yleisö, jonka täytyy tuollaisia katsella, tee kapinaa. Meidän viheliäiset psykoloogimme, jotka niin surkuteltavalla naamalla seuraavat vanhaa yhteiskuntaa hautaan, ovat tosiaankin onnistuneet turmella sen perinpohjin, koska se noin makaa liejussa ja kamppailee kuoleman kanssa. Minä puolestani olen sama, mikä aina olen ollut. Kidutus on ainoa, joka voi kuolettaa himon. Jumala on tuhoava maailman, ja siinä on ihmiskunnan ainoa onni..."
Kun hän huomasi, että Mathieu katseli hämmästyneenä häntä, muisti hän luultavasti vanhan rollinsa romaanikirjailijana, joka oli puettu hännystakkiin valkea liina kaulassa ja joka johti tanssia ja saattoi hautaan valtaansa saamansa hienon maailman, ja sentähden lopetti hän nyt äkkiä puheensa ja lisäsi:
"Minä pakenin teaatterista. Nyt on kaunis ilma, minulla on vaunut tuolla alhaalla, tuletteko mukaan pastellimaalarein näyttelyyn?"
"Ei, rakas ystäväni, en minä tule", sanoi Séguin huolettomalla äänenpainolla, "minä en tiedä mitään ikävämpää kuin pastellimaalarit. Tiedustelkaa, onko Valentine vapaa tulemaan."
Ja kädenliikkeellä, joka seurasi näitä sanoja, lahjoitti hän pois vaimonsa. Kymmenet kerrat oli hän ollut tappamaisillaan Valentinen järjettömän mustasukkaisuutensa tähden ja oli syyttänyt häntä mitä inhoittavimmista aviorikoksista. Mutta hän oli aivan epäloogillisesti sietänyt aina Santerreä. Häntä ei otettu laskuihin, tai jos aviomies oli kauvan ollut tietämätön heidän keskinäisistä suhteistaan, oli hän sittemmin tyytynyt asiaan, joka jo oli tapahtunut. Ja varsinkin nyt, kun hän oli saanut sen hyvän ajatuksen päähänsä, että hän antaa rakastajan takertua kiinni kotiinsa voidakseen sitten itse elää mielensä mukaan, salli hän Santerren tulla ja mennä koska tahansa, lähteä Valentinen kanssa ulos ja palata taas takaisin; kaikki kolme elivät he kuin hyvät toverit, laskivat leikkiä ja keskustelivat kuin ennenkin ja olivat yhtä hienoja pessimistejä.
"En minäkään pidä pastellimaalareista, mutta pääasia on saada iltapäivänsä kulumaan. Maindron on perin väsyttänyt minun ensimäisellä näytöksellään. Oi, Jumalani, miten jotkut päivät voivat olla ikäviä!"
"Meneväthän nekin mukiin, jos ne eivät ole muuta kuin ikäviä. Mutta Sirius on sairas, ja koko tallini on ylösalaisin. Minä en onnistu missään. Parasta olisi paneutua kuolemaan."
"Mitä? Onko Sirius sairas? Rakas ystävä! Jos tahdotte, niin kuollaan yhdessä. Minä haukottelen itseni kuoliaaksi."