"Ja minä syljeskelen ja oksennan henkeni ulos. Oh, miten inhoittavaa tämä elämä on!"
Syntyi hiljaisuus, ja sitten alkoi Séguin taas pitkäveteisellä äänellä:
"Onko tänään tapahtunut useampia onnettomuuksia?"
"Ei. Eivät savupiiputkaan ole vielä kaatuneet ja pudonneet päähäni. Mutta kyllä sekin pian tapahtuu."
"Toivokaamme sitä. Ja tuo vanha lutka maa, jossa kihisee inhoittavan paljon olentoja, pyörii yhä vaan. Sirius sairas ... siinä onnettomuuksien huippu!"
Mathieu oli perin ikävystynyt ja nousi lähteäkseen. Silloin toi eräs palvelija terveisiä rouvalta, että herra tulisi heti neiti Lucien luokse; tyttö tahtoi yhä itsepintaisesti maata vuoteessaan. Ja Séguin laski yhä hidasta pilaansa ja pyysi molempia herroja tulemaan mukaan auttamaan häntä koettaessaan saada tuota pientä naista aikanaan vakuutetuksi miesten kaikkivallasta.
Lucien huoneessa tapahtui omituista. Tuo pieni tyttö makasi selällään ja piti suonenvedontapaisesti peitettä leukansa kohdalla aivankuin tehdäkseen siten vastarintaa, estääkseen kenenkään nostamasta häntä tuosta sängystä, jossa hän välttämättömästi tahtoi maata. Hänen pienet, kalpeat kasvonsa olivat ainoastaan näkyvissä, ja niitä ympäröitsivät vaaleahkot hiukset; hänen vaaleansiniset silmänsä tuijottivat itsepintaisesti kattoon todistaen hurjaa päättäväisyyttä. Kun hän näki äitinsä ja tohtori Boutanin tulevan sisään, ilmaisi hänen synkkä katseensa kiduttavaa kärsimystä, mutta hän ei liikahtanutkaan, hänen keveä hengityksensä ei kohottanut peitettäkään, ja useita minuutteja makasi hän siinä jäykistynein kasvoin eikä vastannut mitään.
"Te olette siis sairas, rakas lapseni? Äitinne on sanonut, ett'ette te tahtonut nousta ylös aamulla. Mikä paikka teillä on kipeänä?"
Mutta hän makasi kuin kuollut liikahtamatta ja lausumatta sanaakaan.
"Kas niin, te teette hyvin pahasti siinä, että teette vanhempanne levottomiksi ettekä anna minun auttaa itseänne. Olkaa nyt hyvä ja sanokaa, mikä teidän on. Onko tauti vatsassa?"