Hän meni kotiopettajattaren luo ja sanoi tälle vasten kasvoja:
"Teidän käytöksenne on inhoittavaa. Pahin portto saastaisimmassa bordellissa ei olisi voinut saada päähänsä niin häpeällistä ajatusta, niin tyhmää ja niin halpamaista, että hän saastuttaisi lapsen mielen, hävittäisi kaiken kunnioituksen, kaiken hellyyden äidin ja tyttären väliltä. Te olette joko hullu tai viheliäisin olento maailmassa. Menkää matkaanne, minä ajan teidät pois talosta."
Séguin, joka ei vielä ollut avannut suutaan, suvaitsi nyt vasta ryhtyä asiaan ja esiintyä isäntänä.
"Ei, anteeksi, rakas ystäväni, minä en tahdo, että Nora jättää meidät. Älkäämme me kääntäkö taloa ylösalaisin ja muuttako tapojamme, joihin olemme tottuneet, joka kerta kuin hupsumainen Lucie näkee yöllä mielettömiä unia. Antakaa hänelle lakseeraavaa lääkettä, tohtori, ja sitten hyvä vesisuihku päälle. Mutta ennen kaikkea, ei enään mitään näkyjä, ei mitään hulluja juttuja, taikka minä suutun."
Kun Mathieu taas tuli kadulle tohtorin kanssa, joka oli Lucielle määrännyt jotakin hermoja viihdyttävää lääkettä, kättelivät he pitkään ja sanaakaan sanomatta toisiaan. Astuissaan vaunuihinsa sanoi Boutan:
"Onko kaikki valmista nyt? Siinä on nyt se onnettomuus, jota minä olen odottanut! Yhteiskunta kuolee vihasta säännölliseen ja terveelliseen elämään. Mitä inhoittavimmat kauheudet jouduttavat sen lopullista perikatoa, kaksitoista vuotiaat tytöt tulevat hysteerisiksi, ja ennen aikaansa valtaa heidät inho kaikkea hedelmällisyyttä vastaan ja he ikävöivät lihansa kuolettamista varten luostariin! Niin, kyllä tämä on kaunista ... nuo viheliäiset ihmiset tahtovat välttämättömästi tehdä lopun maailmasta!" —
Mutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä loivat, laskivat perustusta ja synnyttivät. Niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat kuluneet, olivat he taaskin voittaneet elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja kiitos siitä perheen lisääntymiselle ja hedelmälliselle maalle, joka oli koko heidän elämänsä, heidän ilonsa ja heidän voimansa. Jumalallinen intohimo puhalsi heihin kuin hehkuva tuuli ja teki heidät hedelmällisiksi, antoi heille voimaa rakastamaan, olemaan hyviä ja terveitä, ja heidän tarmonsa sai aikaan muun, heidän työvoimansa, tuo tyyni kestävyys välttämättömyyksissä, maailmaa luovassa ja maailmaa järjestävässä työssä. Mutta näinä kahtena vuotena eivät he saaneet voittoa ilman taisteluja. Mitä enemmän maatila kasvoi, sitä suuremman pääoman vaati se. Ne velat, joita heidän alussa oli tekeminen, olivat nyt kuitenkin maksetut. Kaiken puuhan etupäässä oli patriarka, jonka tarkoitus oli panna perheensä tulevaisuus maaomaisuuden perustukselle, niin ett'ei hänellä olisi muita apulaisia tai yhtiömiehiä kuin omat lapsensa. Jokaiselle heistä hankki hän oman maakappaleen; hän antoi pienelle kansalleen isänmaan. Vastaisuudessa tuli kaikkein juuret — kaikki, mitkä kiinnittävät ja ottavat ravintoa — olemaan siellä, vaikka useat hajaantuisivatkin, menisivät maailmaan, eri yhteiskunnallisiin asemiin. Ja kuinka suuri laajennus olikaan tuo viimeinen alue suomaata, joka teki mahdolliseksi koko ylängön viljelemisen, enemmän kuin sata hehtaaria! Jos vieläkin lapsi syntyisi, olisi hänelläkin osansa, viljaa kasvaisi heidän jokapäiväiseksi leiväkseen. Ja kun työt oli loppuun suoritettu, viimeiset vesistöt kanavoidut, maa kesytetty ja kynnetty, näytti kaikki seuraavana keväänä ihmeelliseltä, koko tuo laaja maa-alue oli vihreä ja lupasi hyvän sadon. Siinä oli korvaus kaikista ensimäisen vaivalloisen ajan kyynelistä ja murheista.
Marianne ei ollut ainoastaan kunnon emäntä, joka hoiti kirjanpitoa ja sisällisiä asioita. Hän oli yhä vielä rakastettu ja rakastettava puoliso, äiti, joka synnytettyään lapsen maailmaan ja imetettyään sen täydellisesti valmiiksi tuli sen opettajattareksi ja kasvattajaksi, antoi sille intelligensinsä ja sydämensä. Marianne, joka oli niin viisas ja ilomielinen, piti kunnian asianaan saada lapsensa tottelemaan oman lempeytensä ja rakastettavaisuutensa avulla. Siihen vaadittiin ainoastaan, että lapset pitivät hänestä, ja häntä toteltiin ja kunnioitettiin, koska hän oli kaunis, hyvä ja rakastettu. Eikä hänen tehtävänsä ollutkaan helppo. Samoin kuin muissakin asioissa menetteli hän tässäkin hyvin järjellisesti, käytti vanhempia nuorempain kaitsijoina, antoi jokaiselle määrätyn osansa lempeästä vallasta, suoriutui voittaen pahimmistakin vaikeuksista antamalla totuuden ja oikeuden vallita kaikkialla. Vanhimmat lapset, Blaise ja Denis, jotka jo olivat kuudentoista vuotiaita, ja lähes neljäntoista vuotias Ambroise olivat hieman eronneet hänestä, he olivat nyt enimmäkseen isän kanssa. Mutta nuo viisi muuta lasta muodostivat yhä vielä lauman hänen ympärilleen, uusi lapsi korvasi aina sen, joka oli lentänyt pois, kun siivet olivat kasvaneet.
Ja kun Marianne näitten kahden vuoden kuluttua synnytti yhdeksännen lapsensa, oli tämä taaskin tyttö, Madeleine. Synnytys tapahtui helposti, mutta kymmenen kuukautta sitä ennen oli hän liikanaisen työn tähden saanut keskosen. Ja kun Mathieu näki hänen siinä hymyilevänä, pieni, rakas Madeleine sylissään, suuteli hän kiihkeästi vaimoaan; taaskin oli heillä riemun hetki kaikkien surujen jälkeen.
Ja yhä vaan laajeni tuo suuri ja hyvä työ, hedelmällisyyden työ, maan ja naisen avulla, voittaen kuoleman, luoden elinehtoja jokaiselle uudelle lapselle, synnyttäen alituiseen yhä enemmän elämää, enemmän toivoa.