IV
Kului kaksi vuotta. Ja näitten kahden vuoden kuluessa saivat Mathieu ja Marianne vielä lapsen, tyttären. Samalla kertaa kuin perhe lisääntyi, kasvoi myöskin Chantebled, tällä kertaa kaikilla tähän asti ostetuilla metsäpalstoilla ylämaan itäpuolella, aina kaukaiseen Mareuiliin ja Lillebonneen asti. Nyt oli koko pohjoinen osa tästä maatilasta ostettu, verkko teitä yhdisti lähes kaksi sataa hehtaaria metsää, jonka sisässä oli aukeita, avaroita alueita. Nämät puitten aitaamat, luonnolliset laidunmaat, joille tuli vettä läheisistä lähteistä, tekivät mahdolliseksi karjan lisäämisen kolminkertaiseksi ja ryhtymisen suurempaan karjanhoitoon. Se oli elämän vastustamatonta valloitusretkeä, hedelmällisyys leveni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen uutta vastuksista ja suruista huolimatta, korvasi vahingot, vuodatti alituisesti maailman suoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.
Aina siitä asti kuin Fromentit olivat muuttuneet valloittajiksi, perustelivat pientä kuningaskuntaansa ja loivat itselleen vakavinta kaikista rikkauksista, maaomaisuutta, eivät Beauchênet enään tehneet pilaa heidän hullumaisesta aatteestaan muuttaa maaseudulle ja ruveta maanviljelyksen harrastajiksi, vaan he kohtelivat heitä nyt kuin rikkaita sukulaisia ja kävivät väliin heitä tervehtimässä; he näyttivät silloin ihailevan tätä suurta toimeliasta talonpoikaistaloa meluavine hyvinvointineen.
Eräänä kertana taas täällä käydessään tapasi Constance vanhan koulukumppaninsa, rouva Angelinin, joka muuten ei ollut koskaan oikein poistunut hänen näköpiiristään. Tämä nuori pari, joka kymmenen vuotta sitten oli rakkauksineen kuljeskellut kaikilla Janvillen yksinäisillä poluilla ja vaihtanut ahnaita suuteloita jokaisen pensaan takana, oli vihdoin ostanut itselleen pienen talon kylän ulkopuolelta, ja siellä viettivät he joka vuosi vuoden kauniimman ajan. Mutta he eivät enään olleet yhtä lempeän suruttomia kuin ennen; rouva Angelin oli lähes kolmenkymmenen kuuden, he olivat pysyneet kiinni vanhassa lupauksessaan, että kun rouva tulee kolmenkymmenen vuotiaaksi, lakkaavat he käyttämästä ehkäisykeinojaan ja niinä kuutena vuotena, joina he nyt olivat odotelleet lasta, ei tämä lapsi tahtonutkaan syntyä. Vaikka he kuinkakin sydämellisesti sitä toivoivat, olivat heidän syleilynsä kuitenkin hedelmättömiä; näytti siltä kuin hedelmättömyys olisi ollut seurauksena heidän pitkällisestä, itsekkäästä nautinnonhimostaan. Yhä kasvava surumielisyys sai talossa vallan: mies, tuo kaunis musketööri, oli jo harmahtava, ja hänen näkönsä oli heikontunut niin, että hän tuskin näki maalata viuhkojaan; vaimo, joka ennen oli nauranut niin iloisesti, oli nyt kauhuissaan tuon uhkaavan sokeuden tähden, ja se hiljaisuus ja synkkä varjo, joka vähitellen levisi taloon, jääti häntä.
Nyt kun tuttavuus oli uusittu, meni rouva Angelin väliin käydessään asioilla Pariisissa kello neljän aikaan juomaan kupin teetä Constancen luokse, ja siellä odotti hän Janvilleen menevän junan lähtöä. Kun he eräänä päivänä olivat kahdestaan, purskahti rouva Angelin itkemään ja uskoi Constancelle kaikki heidän surunsa.
"Ah, rakas ystäväni, te ette voi aavistaakaan, miten me kärsimme. Se, jolla on lapsi, ei voi ymmärtääkään millaisessa tuskassa ovat lapsettomat puolisot siitä syystä, että he niin sydämestään haluaisivat lasta. Minun miesparkani pitää vielä minusta, mutta minä näen sen kyllä, että hän on vakuutettuna siitä, että se on minun vikani, ja se koskee niin minun sydämeeni, että minä voin tuntikaudet istua ja itkeä. Minunko vikani! Kukahan tohtii koskaan sanoa, kenen vika se on, miehen vaiko naisen? Mutta sitä minä en koskaan sano hänelle, sillä silloin tulisi hän aivan hurjaksi. Näkisittepä vaan, miten yksinäisinä me molemmat olemme autiossa kodissamme, varsinkin siitä asti kuin hänen näkönsä heikontuminen on alkanut vaikuttaa hänen luonteesensa. Oh, me antaisimme kaiken veremme, jos meillä vaan olisi lapsi, joka meluaisi ja pitäisi sydämemme lämpimänä nyt, kun elämä meissä ja meidän ympäristössämme on jäykistynyt."
Constance katseli häntä kummastuneena.
"Mitä minä kuulen, rakas ystäväni, ettekö te voi saada lasta, te, joka tuskin olette vielä kolmenkymmenen kuuden vanha? Minä olen aina luullut, että lapsen voi saada milloin tahansa, kun vaan on terve ja voimakas niinkuin te. Muuten, onhan tuollaista vastaan keinoja, niitähän on aina ilmoituksia sanomalehdissä..."
Rouva Angelin alkoi taaskin katkerasti itkeä.