Rouva Angelin teki hämmästyneenä hitaan ja kieltävän liikkeen.
"Mitä hyötyä siitä olisi? Te ette saa tietää enemmän kuin minäkään. Minusta olisi ikävää, jos te turhaan kuluttaisitte aikaanne."
"Eikö mitä! Te saatte täydellisesti määrätä minun aikani, kun on kysymyksessä näin vakava asia. Enkä minä kielläkään, että olen hieman halukas keskustelemaan tuon kätilön kanssa; tehän olette kertoneet minulle niin merkillisiä asioita..."
He päättivät vihdoin mennä yhdessä ja määräsivät tätä tarkoitusta varten ensi tuorstain iltapäivän. Silloin lähtevät he yhdessä rouva Bourdieun luokse Miromesnilkadun varrelle.
Samana tuorstaina oli Mathieu matkustanut Pariisiin katsomaan Beauchênen luokse erästä puimakonetta. Kulkiessaan kello kahden aikaan Boëtiekatua pitkin, kohtasi hän Cécile Moineaudin, joka kantoi pientä pakettia. Cécile oli kahdennellakymmenennellä ensimäisellä ikävuodellaan ja vielä laiha, kalpea ja voimaton leikkauksen jälkeen, mutta hänellä ei enään ollut tuskia. Aina siitä asti kuin hän oli ollut muutamia kuukausia heidän luonaan maalla, tunsi Mathieu myötätuntoisuutta häntä kohtaan, ja tämä myötätuntoisuus oli yhä kasvanut siitä lämpimästä säälistä, jota hän oli tuntenut nähdessään Cécilen epätoivon siitä syystä, ett'ei hän koskaan voi tulla äidiksi. Kun Cécile oli päässyt pois sairashuoneesta, otti Mathieu turvatakseen häntä ja hankki hänelle keveää työtä eräältä tehtailijalta, jonka hän tunsi. Cécile sai liisteröidä kartonkeja, ainoa työ, jota hän voi tehdä aina väsyvillä käsillään. Kun hän ei enään ollut nainen, näytti hän lapselta, joka oli pysähtynyt kasvussaan. Hän voi ansaita kartonkityöllään aina kahteen frankiin asti päivässä. Koska hänellä oli hyvin vaikea olo kotonaan vanhempainsa luona ja hänen joka ilta täytyi antaa neljäkymmentä soutaan heille, halusi hän nyt omaa kotia ja uneksi voivansa säästää niin paljon, että voi vuokrata kamarin, jossa hän voisi olla rauhassa ja päästä epäystävällisestä kohtelusta. Mathieu oli päättänyt hämmästyttää häntä jonakin päivänä antamalla hänelle sen pienen rahasumman, jota hän tarvitsi.
"Mihin te menette?" kysyi Mathieu.
Hän hämmästyi hieman ja vastasi sitten vältellen:
"Minulla on asiaa Miromesnilkadun varrelle."
Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, miten hyvä ja auttavainen Mathieu oli ollut, ja hän puhui kaikki. Norine parka oli äskettäin saanut kolmannen lapsensa rouva Bourdieun luona. Se oli taaskin surullinen juttu. Eräs herra oli elättänyt häntä ja vuokrannut hänelle hienon huoneen, sekä ostanut siihen Norinelle omat huonekalut, mutta kun tämä herra sitten oli hylännyt hänet, oli hänen täytynyt myydä omaisuutensa, ja niitten viimeisten kahdensadan frankin avulla, jotka hänellä oli vielä jälellä, oli hän mennyt täysihoitoon rouva Bourdieun luokse, sillä hän pelkäsi lapsenpäästölaitosta, ja siellä oli hän nyt synnyttänyt lapsensa. Mutta kun hänen nyt taas piti jättää kätilö, oli hän aivan turvatonna. Se ei ollut ollenkaan hauskaa, kun hän jo oli lähes kolmenkymmenen yhden vanha.
"Hän ei ole koskaan ollut paha minulle", jatkoi Cécile. "Minä olen käynyt väliin häntä tervehtimässä, sillä minä olen niin pahoillani hänen tähtensä. Tänään vien minä hänelle vähän suklaata. Oh, ette voi ajatellakaan, miten kaunis hänen pieni poikansa on!"