Hänen silmänsä loistivat, ja koko hänen pienet, kalpeat kasvonsa loistivat hellyydestä. Oli oikein ihmeellistä, että leikkausveitsi oli tehnyt tämän Grenellen korttelista olevan katulapsen hienosti tunteelliseksi ihmiseksi, neitseelliseksi lapseksi, jossa sykki äidin sydän, ja niin hennoksi, että hän tuntui voivan musertua pienimmästäkin äänestä, joka oli liian voimakas. Näytti siltä kuin äidillinen vaisto olisi kehittynyt hänessä korkeimpaan määräänsä siitä asti kuin hän itse ei enään voinut tulla äidiksi.
"Mutta onnetonta on, että Norine tahtoo päästä hänestäkin niinkuin kahdesta edellisestä lapsestaankin! Tämä poika on kuitenkin huutanut niin paljon, että Norinen täytyi lopultakin antaa hänelle rintaa. Mutta sen on hän vaan tehnyt tilapäisesti, sanoo hän, sillä hän ei voi nähdä poikansa kuolevan nälkään. Minusta on se liikuttavaa, että vaikka ihminen kerran on äiti, ei hän tahdo pitää lastansa. Ja minä olin suunnitellut kaikki niin hyvin. Niinkuin tiedätte, aijon minä muuttaa pois vanhempaini luota. Minä vuokraisin jotenkin suuren huoneen, ottaisin sisareni ja hänen poikansa luokseni ja opettaisin sisareni leikkaamaan ja liisteröimään kartonkeja; silloin eläisimme me onnellisina me kaikki kolme. Ajatelkaahan, miten iloisesti me tekisimme työtä tietäessämme, että olemme vapaat ja että meitä ei pakoiteta tekoihin, jotka ovat meille vastenmielisiä!"
"No, eikö Norine ollut suostuvainen?" kysyi Mathieu.
"Hän sanoi minulle, että minä olen hullu, ja siinä hän lienee oikeassakin, sillä eihän minulla ole soutakaan, millä vuokraisin huoneen. Oh, jospa vaan tietäisitte, miten se minun mieltäni pahoittaa!"
Mathieu taisteli liikutustaan vastaan ja sanoi tyynesti:
"Yhden huoneenhan nyt aina voi vuokrata. Te kyllä kohtaatte jonkun ystävän, joka teitä auttaa. Mutta sitä minä epäilen, että voitte saada sisarenne pitämään lapsensa; minä tunnen hänen mielipiteensä siinä asiassa. Sehän olisi oikein ihmetyö, jos onnistuisitte."
Cécile katseli kiinteästi Mathieutä. Hän se oli ystävä. Täyttyisikö Cécilen unelma? Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja sanoi:
"Ah, te olette niin hyvä meitä kohtaan ... jos te tahtoisitte tehdä minulle sen suuren ilon ja tulla minun kanssani Norinen luokse. Te yksin voitte puhella hänen kanssaan ja saada hänen mielensä kääntymään. Mutta kulkekaamme hitaasti, sillä minä olen niin iloinen, että voin tuskin hengittää!"
Mathieu oli alkanut astella hänen rinnallaan, he kääntyivät Miromesnilkadulle, ja Mathieunkin sydän tykytti heidän mennessään kätilön portaita ylös. Jo kymmenen vuotta! Kaikki, mitä Mathieu oli saanut nähdä täällä, muisti hän nyt niin selvästi kuin olisi ollut täällä eilen, sillä talo ei ollut muuttunut, ja hän oli tuntevinaan samat rasvapilkutkin seinissä ja portaissa.
Tuolla toisen kerroksen huoneessa sai Mathieu vielä selvemmin sen vaikutuksen, että hän oli käynyt täällä eilen. Huone oli aivan entisen näköinen, ja siinä oli samat harmaat tapetit ja sieltä täältä haalitut huonekalut. Kolme rautasänkyä oli aivan samoissa paikoissaan kuin ennenkin, kaksi vieretysten ja kolmas niistä erillään. Yhdessä sängyssä oli pieni, kiinnitetty kapsäkki ja matkalaukku, joita hän ei ensin huomannut, mutta jotka täydensivät yhdennäköisyyden. Ja päivänpaisteisten ikkunain ulkopuolelta, korkean, harmaan muurin takaa kaikuivat samat torventoitotukset läheisestä kasarmirakennuksesta.