"Ja hänestä tulee ehkä vielä ministeri", sanoi Mathieu hymyillen. "Kuka tietää? Kaikki on mahdollista."
Siinä näkyi taas maaseutuväestön tavallinen tulviminen kaupunkiin, heidän kuumeentapainen kiihkonsa saada äkkiä kootuksi itselleen rikkautta; itse vanhemmatkin riemuitsivat lähdöstä ja saattoivat karkuria kappaleen matkaa ylpeässä innossaan saada hänen kauttaan kohota askeleen. Tämä riemukulku sai hymyilemään Chantebledin omistajan, herrasmiehen, joka päinvastoin oli muuttunut talonpojaksi: myllärin poika meni Pariisiin, jotavastoin hän itse oli palannut maan, kaiken voiman ja kaiken uudestisyntymisen äidin turviin.
Antonin purskahti nauruun.
"Ministerikö! Ei, se virka ei minua juuri puoleensa viekoittele, se on liian vaikea. Mieluimmin tahdon minä ansaita miljoonan saadakseni sitten levätä."
Lepailleurit nauroivat ääneensä tuolle suurelle sukkeluudelle. Oh, se poika menee vielä pitkälle, se on varma!
Marianne, joka oli istunut ääneti ja ajatellut surutaloa, jonne hän aikoi mennä, tahtoi kuitenkin sanoa pari sanaa hänkin ja kysyi sentähden, minkätähden ei pikku Thérèse saanut olla mukana juhlassa. Lepailleur vastasi yrmeästi, että hän ei ollenkaan tahdo vaivaa kuusivuotisesta penikasta, joka ei vielä ole edes oppinut ihmisten tapoja. Tuo tyttö olisi mielellään saanut jäädä sinne, missä hän oli, sillä hän oli saanut koko talon ylösalaisin. Kun Marianne oli toista mieltä ja sanoi, että hän harvoin on nähnyt niin iloista ja hyvälahjaista pikku tyttöä, vastasi rouva Lepailleur hiljaisella äänellä:
"No niin, kyllä hänellä päätä on, mutta tyttöjä ei voi kuitenkaan missään tapauksessa lähettää Pariisiin, ne täytyy vaan naittaa, ja siitä on paljon suruja ja se maksaa paljon rahaa. Mutta älkäämme puhuko siitä nyt, sillä tänään on ilon päivä!"
Pariisin pohjoisella rautatienasemalla nieli kansan joukko Lepailleurit, ja he katosivat.
Kun vaunut olivat pysähtyneet Orsaykadulle Beauchênen talon ulkopuolella, huomasivat Mathieu ja Marianne Séguinin vaunut jalkakäytävän vieressä. Lucie ja Andrée istuivat vaaleissa puvuissa vaunujen ikkunan ääressä odottamassa. Kun Fromentit lähestyivät porttia, näkivät he Valentinen tulevan ulos kiirehtivän näköisenä. Mutta kun hän oli tuntenut Fromentit, muuttuivat hänen kasvonsa surullisen näköisiksi ja hän lausui:
"Mikä kauhea onnettomuus ... ainoa lapsi!"