Salongissa käveli Morange yhä vaan edestakaisin kuin eksyksiin joutunut varjo. Marianne, joka ei saanut väsyttää itseään istahti oven luokse. Ei kukaan lausunut sanaakaan, he odottivat vaan surullisina pimeäin huoneitten tukahduttavassa hiljaisuudessa. Kymmenen minuutin kuluttua tuli uusia vieraita, eräs herra ja nainen, joita he eivät ensin tunteneet. Morange kumarsi heille tylsän näköisenä. Kun nainen ei päästänyt herran kättä, vaan johti häntä kuin sokeaa huonekalujen välitse, jotta hän ei kompastuisi niihin, huomasivatkin he ne Angelineiksi. Nämät olivat talvella myyneet Janvillessä olevan talonsa ja muuttaneet Pariisiin, kun heille ensin oli tapahtunut uusi onnettomuus; he olivat nimittäin menettäneet melkein kaiken pienen omaisuutensa erään suuren liikkeen vararikossa. Rouva oli hakenut itselleen paikkaa ja päässyt yleisen lastenkodin tarkastajaksi, jolloin hänen oli käytävä niitten äitien luona, jotka saivat avustusta, pitää silmällä heidän lapsiaan ja laatia kertomukset niistä; ja kaikkien näitten pienokaisten kaitseminen oli, niinkuin hän itse surullisesti hymyillen sanoi, jonkinlaisena lohdutuksena hänelle, jonka hedelmättömyyttä ei nyt enään voinut epäillä. Kipeäsilmäisen miehen oli täytynyt laata kaikesta työnteosta, hän eli nyt ainoastaan surrakseen mennyttä elämäänsä.
Lyhyillä askelilla, aivankuin olisi johtanut lasta, talutti rouva Angelin miehensä Mariannen luokse ja pani hänen istumaan nojatuoliin Mariannen viereen. Angelinilla oli vielä jälellä reipas musketöörin käytös, mutta hänen kasvoillaan asui levottomuus, ja neljänkymmenen neljän vuotiaana oli hän jo harmaahapsinen. Ja minkälainen muisto oli tämä niille, jotka muistivat tuon nuoren, kauniin avioparin, joka surutonna retkeili Janvillen metsäpoluilla vapaine rakkauksineen!
Pitäessään Mariannen käsiä omissaan ei rouva Angelinkaan löytänyt muita sanoja kuin nuo synkät:
"Mikä kauhea onnettomuus ... ainoa lapsi!"
Ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä eikä hän voinut istua, ennenkuin oli ollut hetken sisällä vainajan ruumiin luona. Kun hän tuli takaisin, tukahutti hän nenäliinalla itkuaan ja vaipui sitten nojatuoliin Mariannen ja miehensä väliin, joka istui siinä liikkumatta silmäparat jäykkinä. Ja sitten syntyi taas tässä kuolleessa talossa hiljaisuus, eikä sinne kuulunut enään hälinää sammuneesta, autiosta ja jääkylmästä tehtaastakaan.
Vihdoin tuli Beauchêne Blaisen seurassa sisään. Hän näytti kymmentä vuotta vanhemmalta sen iskun johdosta, joka häntä oli kohdannut. Näytti siltä kuin taivas olisi äkkiä sortunut hänen päälleen. Ylpeässä itsekkäisyydessään ja huviensa pyörteessä ei hän ollut hetkeäkään ajatellut sellaisen sortumisen mahdollisuutta. Hän ei ollut koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että Maurice oli sairaalloinen, sellainen ajatus oli kuin murhayritys hänen omaa terveyttään vastaan, hänen omaa varmaa vakaumustaan vastaan siitä, että hän voi olla ainoastaan voimakkaan lapsen isä. Hän luuli, ett'ei onnettomuus voi häntä voittaa. Ja ensi isku oli näyttänyt kuitenkin hänen olevan heikon kuin nainen, säännötön elämä ja sielunvoimain vähitellen tapahtunut tylsistyminen oli heikontanut hänen ja vienyt häneltä kaiken vastustusvoiman. Hän oli poikansa ruumiin ääressä itkenyt kuin lapsi kaikkein kunnianhimoisten unelmainsa ja tyhjiin rauenneitten suunnitelmainsa perikatoa. Salama oli iskenyt alas, ja nyt oli kaikki mennyttä. Yksi ainoa hetki oli riistänyt häneltä elämän, koko maailma tuli mustaksi ja autioksi. Ja nyt oli hän kuin pelon lamauttama, hänen paksut kasvonsa olivat turvonneet itkusta ja hänen silmälautansa raskaat ja punaiset.
Kun hän huomasi Fromentit, meni hän horjuen heitä vastaan, kädet syleilyyn valmiina, ja itku oli tukahduttamaisillaan hänen äänensä.
"Ah, ystäväni, mikä kauhea onnettomuus! Enkä minä ollut edes paikallakaan! Kun minä tulin kotiin, oli hän tajuttomassa tilassa, hän ei enään tuntenut minua. Mitenkä tämä on mahdollista? Niin terve ja voimakas poika! Minä luulen uneksivani ja luulen, että hän vielä nousee ylös ja lähtee tehtaasen minun kanssani."
Mathieu ja Marianne syleilivät häntä ja surkuttelivat hänen suurta onnettomuuttaan. Äsken kotiutuneena hurjasteluistaan, ehkä vielä juopuneena, oli häntä vastassa tämä kauhea suru. Hänen kyynelten kostuttama partansa haisi vielä tupakansavulta ja myskiltä.
Sitten syleili hän Angelineja, joita hän tuskin tunsikaan.