"Ah, ystäväni, tällainen kauhea isku, tällainen kauhea isku!"
Blaisekin tuli esiin tervehtimään vanhempiaan. Vaikka hän oli valvonut koko yön, olivat hänen silmänsä kirkkaat ja hänen kasvonsa nuoruuden kukkeat. Mutta kyyneleitä vieri hänen poskilleen, sillä yhteinen, jokapäiväinen työ oli liittänyt hänet Mauriceen.
Ja taaskin syntyi hiljaisuus. Morange käveli yhä edestakaisin kuin unissakulkija, eikä hänellä näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Beauchêne katosi ja tuli pian takaisin kirjoitettu lista kädessä. Hän käveli ensin vähän aikaa edestakaisin, mutta istahti sitten kirjoituspöydän ääreen, joka oli tuotu pois Mauricen huoneesta. Hän oli niin vähän tottunut suruun, että hän vaistomaisesti tunsi tarvetta päästä muihin ajatuksiin; sentähden alkoi hän selailla osoitekalenteria kirjoittaakseen kutsumuskortteja. Mutta hänen silmänsä hämärtyivät, ja hän kutsui luokseen Blaisen, joka nyt tuli salonkiin käytyään katsomassa vaimonsa piirustamista. Nuori mies asettui kirjoituspöydän viereen ja saneli nimiä matalalla äänellä, ja sitten kuului tässä syvässä hiljaisuudessa ainoastaan tuota säännöllistä, yksitoikkoista nimien lausuntaa.
Minuutit kuluivat vitkaan. Vieraat odottivat yhä Constancea. Ruumishuoneesen aukesi tapeettiovi, ja äänettömästi tuli Constance sinne sisään kenenkään tietämättä, että hän oli tullutkaan sinne. Hän oli kuin aave, joka tuli pimeydestä vahakynttiläin keveään valoon. Hän ei ollut vielä voinut itkeä, hänen kasvonsa olivat kalpeat, vääristyneet, jäykistyneet kylmästä raivosta. Hän ei alistunut kohtalon iskun alle, päinvastoin tuntui siltä kuin hän olisi uhmaillut, hänen pieni vartalonsa näytti kasvaneen. Mutta häntä ei ollut suru yllättänyt valmistautumattomana: hän oli heti tuntenut odottaneensa sitä, vaikka hän vielä minuuttia ennen kuolemantapausta ei ollut tahtonut uskoa sitä. Se oli ollut kuukausmäärät salassa hänen sydämensä syvyydessä, ja nyt oli tuo salaperäinen aavistus äkkiä muuttunut hirveäksi todellisuudeksi. Hän ymmärsi noita kuiskailevia sisällisiä ääniä, tuon jääkylmän puistutuksen, tuon synkän ja levottoman kaipuun sen johdosta, että hänellä ei enään ollut lasta. Uhkaus oli toteutunut, järkähtämätön kohtalo oli tahtonut, että tämä ainoa poika, tämä uhatun liikkeen pelastaja, tuleva raharuhtinas, jonka vallan äidin ylpeys olisi jakanut hänen kanssaan, lakaistiin pois kuin kuihtunut lehti. Maa aukeni äidin jalkain alla, ja hän syöksyi syvyyteen. Pahinta oli se, ett'ei hän voinut itkeä, raivo oli polttanut hänen kyyneleensä, hänen hellä äidinsydämensä oli kuin myrkytetty siitä asti kuin hän oli menettänyt lapsensa.
Hän lähestyi Charlottea, asettui hänen taakseen ja katseli kuolleen poikansa profiilia kukkien keskellä. Mutta vielä ei hän itkenyt. Hän katseli kuolinvuodetta, täytti silmänsä tällä surullisella näyllä, siirsi sitten silmänsä takaisin paperille aivankuin katsoakseen, paljoko hänellä vielä oli jälellä rakastamastaan pojasta, muutamia liituviivoja sittenkuin maa huomenna ottaa hänet ainiaaksi helmaansa. Charlotte tunsi Constancen selkänsä takana, hän säpsähti ja käänsi päätään. Charlotte oli pelästynyt eikä lausunut sanaakaan. Yhden ainoan silmäyksen he vaan vaihtoivat. Mitenkä sydäntäsärkevää lieneekään ollut äidistä nähdä näitten hautajaisvalmistelujen keskellä, tämän vainajan kasvojen edessä, nuo hellät, terveet, kukoistavat kasvot, jotka näyttivät nuorelta, säteilevältä tulevaisuuden tähdeltä kultaisten suortuvain keskellä.
Nyt kuuli Constance muutamia sanoja, jotka kuiskattiin salongissa aivan oven vieressä ja jotka selvästi kuuluivat tänne. Hän seisoi yhä liikkumattomana Charlotten selän takana, ja Charlotte oli taaskin alkanut jatkaa työtään. Constance kuunteli jännitettynä, mutta ei näyttäytynyt vielä, vaikka hän jo oli nähnyt Mariannen ja rouva Angelinin, jotka istuivat oven suussa, melkein oviverhojen poimuissa.
"Ah", sanoi rouva Angelin, "sillä äitiparalla oli kuin joku aavistus. Minä näin, että hän oli hyvin levoton, kun minä uskoin hänelle surulliset salaisuuteni. Minun toivoni on rauennut. Ja kun kuolema nyt on täyttänyt tehtävänsä tässä talossa, ovat hänenkin toiveensa rauenneet."
Syntyi hiljaisuus. Sitten sai uusi ajatusten yhteys rouva Angelinin kysymään:
"Ja teille tulee taas perheen lisäys ensi kuussa? Se on siis yhdestoista, ja molempain keskosten kanssa olisi se kolmastoista. Yksitoista lasta; tuo luku ei ole tasainen, te saatte kyllä täyden tusinan."
Hän unohti olevansa surutalossa, ja vieno hymyily väreili hänen huulillaan, aivankuin tuollainen hedelmällisyys olisi riistänyt aseet hänen salaiselta kateudeltaan.