Ja Mathieun lopettaessa valloitustaan oli Mariannella onni näiden kahden vuoden kuluessa nähdä poikansa Blaisen tyttären syntyvän, ja hän itse oli vielä raskaana, synnyttämässä vielä yhden lapsen maailmaan. Mahtavan puun oksat alkoivat jakautua tullakseen sitten loppumattomiin asti monilukuisiksi, aivankuin kuninkaallinen tammi, joka varjollaan peittää suuren alan maata. Lastenlapset, lastenlasten lapset, koko tuo polvesta polveen yhä laajeneva perhe alkoi pitkän jononsa. Ja varovaisella ja hellällä kädellään kokosi Marianne vielä ympärilleen nuo yksitoista ensimäisestä pesäkunnasta, molemmista vanhemmista, kaksosista Blaisesta ja Denisestä, jotka jo olivat yhdenkolmatta vuotiaita, viimeksi syntyneesen, hentoon, tuskin vielä elävään olentoon asti, jonka ahnaat huulet imivät hänestä melkein verenkin. He näyttivät pihamaalla valloilleen päästetyiltä varsoilta, jotka eri tavalla laukkasivat toistensa perässä. Marianne tiesi kyllä, että hän ei voi heitä aina pitää ympärillään, mutta hän oli onnellinen, jos kaksi tai kolmekin jäisi kotiin, ja hänen täytyi ehkä tyytyä siihen, että nuorimmat, jotka eivät voineet saada paikkaa kotona, lähtisivät valloittamaan maata lähiseudulta. Maa-alueen laajentaminen oli välttämätöntä, vaikkakin Blaise oli asunut jo pari vuotta kaupungissa, konetehtaan luona, ja hänen veljensä olivat jo valloittamassa muita aloja. Koska heitä oli monta, niin tulisivat he voimakkaiksi; maailma kuului heille. Heidän vanhempansakin olivat tunteneet itsensä jokaisen uuden lapsen syntyessä voimakkaammiksi. Kukin lapsi oli lähentänyt heitä toisiinsa. Se, että he suurista murheista huolimatta olivat aina voittaneet, se oli seuraus heidän rakkaudestaan, heidän työstään, heidän sydämensä ja tahtonsa ainaisesta kehityksestä. Hedelmällisyys on suuri valloittaja, se synnyttää rauhallisia sankareita, jotka panevat maan valtansa alle ja kansoittavat sen. Ja kun Marianne näitten kahden vuoden kuluttua oli synnyttänyt yhdennentoista lapsensa, pojan, joka sai nimekseen Nicolas, suuteli Mathieu vaimoaan kiihkeämmin kuin tavallista iloiten kaikkien surujen ja murheitten voitosta. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta voimaa maailmaan, uusi sarka kylvetty huomispäivää varten.

Ja yhä vaan sama suuri ja hyvä työ, hedelmällisyyden työ, laajeni maan ja naisen kautta, voittaen kuoleman, luoden uusia elinehtoja jokaiselle uudelle lapselle, rakastaen, tahtoen, taistellen, tehden kärsimyksissäänkin työtä, synnyttäen alituiseen yhä enemmän elämää ja yhä enemmän toivoa.

VIIDES KIRJA

I

Suuresta surusta huolimatta palasi elämä taas säännölliseen uraansa konetehtaalle. Häntä kohdanneen hirmuisen iskun musertamana Beauchêne pysytteli ensimäiset viikot kotonaan, hän oli kuin mennyttä miestä, ilman intohimoja. Hän näytti parantaneen itsensä, hän ei enään valehdellut, hän ei enään ollut ehtimiseen olevinaan matkoilla saadakseen sammuttaa vuosi vuodelta yhä enemmän kasvavaa haluaan törkeihin rakkausseikkailuihin. Hän oli uudestaan ryhtynyt töihin, hän hoiti yksityisasioitaan, meni joka aamu työpajoihin Blaisen kanssa, joka oli hänen ahkerana ja tarmokkaana sijaisenaan ja joka yhä useammin sai vaikeimmat työt tehdäkseen. Mutta perheen ystäviä kummastutti ennen kaikkea se, että puolisot olivat lähestyneet toisiaan. Constance hoiteli hellästi miestään, ja Beauchêne oli alituisesti vaimonsa seurassa; he elivät mitä suurimmassa sovussa maailmalta suletussa, aivankuin mustiin verhotussa talossaan, jossa ainoastaan sukulaisia otettiin vastaan.

Mauricen kuoleman jälkeen oli Constance mielestään kuin verta vuotava ja hänestä tuntui siltä kuin joku ruumiin osa olisi leikattu pois. Hän tunsi jonkunlaista häpyä siitä, että häneltä muka oli sahattu joku jäsen pois. Hänen suruunsa oli myöskin sekoittunut loukattua ylpeyttä siitä, että hän ei enään ollut äiti, ett'ei hänen rinnallaan enään ollut kruununprinssiä, joka perisi valtakunnan. Ja hän oli itse yksipintaisesti tahtonut synnyttää ainoastaan tämän yhden pojan, jotta poika yksin saisi periä koko omaisuuden ja tulisi kaikkivaltiaaksi hallitsijaksi! Mutta häpeemätön kuolema oli varastanut häneltä pojan, talo ja tehtaat tuntuivat kuuluvan Constancelle vähemmän kuin ennen ja varsinkin nyt, kun Blaise oli muuttanut sinne vaimoineen ja lapsineen, valloittavien Fromentien koko hedelmällisyyden kera. Constance ei voinut antaa itselleen anteeksi sitä, että hän oli ottanut heidät vastaan; hänessä paloi halu varjella itseään, herättää kuolleista poikansa, synnyttää uuden pojan, joka valloittaisi takaisin omaisuutensa, paikkansa, kuninkaallisuutensa. Hän oli petetty ja ryöstetty äiti, eikä hän voisi tyydyttää hehkuvaa rakkauden janoaan, ell'ei hän uudestaan tule äidiksi. Sydämensä, ylpeytensä, kunnianhimonsa tähden täytyi hänellä olla lapsi. Se oli juuri sentähden kuin hän melkein tietämättään oli lähestynyt miestään.

Ja uusi kuherruskuukausi alkoi tässä hiljaisessa talossa, jossa kaikki olivat mustiin puettuina. Constance oli ainoastaan vähän yli neljänkymmenen. Beauchêne, joka oli kuusi vuotta vanhempi, piti itseään pohjaltaan oikein terveenä miehenä, joka muka kyllä voisi hankkia itselleen lukuisasti perillisiä. He nähtiin aina yhdessä. Kuusi kuukautta elivät he säännöllistä ja yksimielistä kotielämää. Mutta toivottua lasta ei tullut. Vielä kului puolen vuotta, mutta nyt näytti siltä kuin vanha sopu olisi rikkoutunut; kotirauhaa häiritsivät torat, vihanpurkaukset, ja Beauchêne alkoi taaskin käydä ulkona tuuleutumassa, niinkuin hän sanoi, ja Constance istui yksin kotona hermostuneena ja itketyin silmin.

Eräänä päivänä kun Mathieu oli käynyt tervehtimässä miniäänsä Charlottea ja jäi puutarhaan leikkimään pikku Berthen kanssa, joka oli kiivennyt hänen polvilleen, näki hän hämmästyksekseen Constancen tulevan alas; hän oli luultavasti nähnyt ikkunasta Mathieun. Hän vei Mathieun mukaansa jollakin tekosyyllä ja piti häntä neljännestunnin luonaan voimatta puhua mitään. Äkkiä sanoi hän sitten: