"Rakas Mathieuni, antakaa anteeksi, että puhun asiasta, joka ei voi olla muuta kuin kiusallista teille. Mieheni sai viisitoista vuotta sitten lapsen erään tehtaassa olleen työläisnaisen kanssa. Minä tiedän myös, että te siihen aikaan teitte miehelleni palveluksen ja otitte tytön ja hänen lapsensa hoitoonne ... pojan, eikö niin?"
Hän jäi odottamaan vastausta. Mutta Mathieu, joka oli hämmästyksissään nähdessään hänen niin hyvin tietävän kaikki eikä ymmärtänyt, miksi Constance näin monen vuoden kuluttua tiedustelee häneltä tuota ikävää juttua, teki ainoastaan hämmästystä osoittavan liikkeen.
"Oh", sanoi Constance, "minä en nuhtele teitä, minä olen vakuutettu siitä, että te toimitte ainoastaan hyvässä tarkoituksessa ja ystävällisistä syistä, että te pelkäsitte jonkinlaista häväistystä, joka olisi kohdannut minuakin. Muuten enhän minä tahdo luonnollisesti soimata niin vanhasta uskottomuudesta. Minä toivoisin vaan saavani selityksiä. Minä olen kauvan ollut käyttämättä hyväkseni niitä ilmiantoja, jotka ovat vieneet minun asian jälille. Mutta nyt en enään voi olla ajattelematta tätä, ja luonnollista on sentähden, että käännyn teidän puoleenne, sillä minä en siitä ole koskaan puhunut sanaakaan miehelleni, en tahdo häiritä kotirauhaa koettamalla saada häntä tunnustukseen. Mutta minä päätin ryhtyä asiaan sinä päivänä, jolloin kävin rouva Angelinin kanssa kätilön luona Miromesnilkadun varrella ja näin teidän yhdessä tuon tytön kanssa, jolla taaskin oli lapsi käsivarrella. Te olette siis tavannut tytön, te luultavasti tiedätte, minkälaiseksi hän on tullut, elääkö hänen ensimäinen lapsensa, ja jos elää, niin missä hän on ja mitä hän toimii."
Mathieu ei vastannut vielä. Constancen kuumeinen into teki hänen varovaiseksi, sai hänen ajattelemaan syytä tähän merkilliseen avomielisyyteen, jota tuolla ylpeällä ja harvapuheisella naisella harvoin oli. Mitähän lienee tapahtunut? Minkätähden koetti hän saada Mathieultä selvityksiä, joitten tuloksista hän ei ollut varma. Ja kun Constance yhä katseli Mathieutä läpitunkevin silmäyksin, koetti tämä etsiä joitakuita ystävällisiä asiasta pois johtavia sanoja.
"Te saatte minun hämmästymään. Muuten en minä tiedä mitään, mikä teitä huvittaisi. Mitähän hyötyä olisi noitten vanhain asiain uusimisesta? Unohtakaa, mitä olette kuullut, te, joka aina olette niin viisas ja ymmärtäväinen..."
Mutta Constance keskeytti hänen puheensa, tarttui hänen käsiinsä, piti niitä omissaan ja pusersi lujasti.
"Minä vakuutan, ett'ei kenelläkään ole mitään peljättävää minun puoleltani, ei miehelläni, ei tuolla tytöllä eikä lapsella. Asia kiusaa minua muuten kauheasti, minä kärsin siitä, ett'en saa tietää mitään, ja minä luulen että rauhottuisin, jos saisin tietää kaikki. Minä kysyn tätä itse tähteni, oman rauhani tähden. Oh, jos minä kertoisin teille...!"
Mathieu alkoi aavistaa jotakin, Constancen ei tarvinnut sanoa hänelle kaikkea. Sovinto puolisojen kesken oli jo kaikkein tiedossa, heti Mauricen kuoleman jälkeen oli Mathieu ymmärtänyt, että heidän harras toivomuksensa oli saada uusi poika. Vuosi oli kulunut ilman, että poikaa oli kuulunut. Mathieu oli voinut seurata heidän yhä kasvavaa pettymystään ja vihaansa ja hän ymmärsi, että nyt oli sopu loppu. Ja nyt sai Mathieu nähdä vanhentuneen vaimon mustasukkaisuuden, mitenkä tämä vaimo ei voinut olla ajattelematta lasta, jota hänen miehensä ei voinut nyt hankkia hänelle, vaan jonka hän on hankkinut tuolle tytölle. Constance tiesi, että Norine oli yhtä kaunis ja kukoistava kuin hän itse oli kuiva ja keltainen ja ennen aikaansa kuihtunut, mutta loukatusta naisellisesta turhamielisyydestä ei hän ollut lausunut sanaakaan, ainoastaan äiti kärsi hänessä, se oli lasta, jota hän niin katkerasti kadehti kilpailijaltaan. Hän ei voinut poistaa sitä muististaan, se tuli aina kuin pilkkana, kuin loukkauksena hänen mieleensä joka kerta kuin hän havaitsi odottaneensa turhaan omaa lasta ja toivonsa joutuneen häpeään. Kuukausi kuukaudelta alkoi hän yhä himokkaammin ajatella tuon toisen lasta, hän tahtoi sen, hän ajatteli, missä lapsi lienee, mikä hänestä on tullut, onko hän terve ja isänsä näköinen.
"Minä vakuutan teille, rakas Mathieu", sanoi hän, "että te teette minulle hyvän palveluksen, jos vastaatte kysymyksiini. Elääkö hän? Sanokaa minulle vaan, elääkö hän. Mutta älkää koettakokaan pettää minua. Jos hän olisi kuollut, luulisin minä tulevani levollisemmaksi. Ja kuitenkaan en minä toivo hänelle mitään pahaa, sen tietää Jumala."
Mathieu tuli vihdoin liikutetuksi ja kertoi todenmukaisesti koko asian.