"Hän on loukannut itsensä!"
Hän otti sakset pojalta, joka istui siinä veripisara sormessa ja naureskeli.
"Herra Jumala", huudahti Norine aivan kalpeana, "minä luulin jo, että hän oli leikannut poikki koko kätensä."
Mathieu ajatteli, maksoiko hänen ollenkaan vaivaa puhua asiastaan. Mutta sitten arveli hän, että olisi hyvä ainakin valmistella Norinea, ja hän menetteli varovasti eikä kertonut yhdellä kertaa koko totuutta. Kun hän oli ottanut puheeksi Alexandre Honorén, sanoi hän Norinelle, että poika eli.
Norine katseli häntä hämmästyneenä.
"Hän elää! Minkätähden te sitä minulle sanotte? Oli niin rauhallista, kun en tiennyt mitään siitä!"
"Niin kyllä, mutta parasta on, että saatte sen tietää. Väitetäänpä muuten, että hän on Pariisissakin, ja minä ajattelin, että hän mahdollisesti on käynyt täällä teitä tervehtimässä."
Norine menetti nyt tykkänään mielenmalttinsa.
"Ettäkö hän olisi käynyt tervehtimässä minua! Ei, ei ollenkaan... Ja luuletteko te, että hän tulee? Ei, sitä minä en tahdo, minä tulisin siitä aivan onnettomaksi. Viidentoista vuotias poika, joka tulee noin odottamattomasti, jota minä en tunne ja jota en rakasta! Ei, ei, estäkää hän tulemasta, minä en sitä salli, minä en sitä salli!"
Ja hän oli sulaa kyyneleihin, hän syleili pienokaistaan, joka istui hänen vieressään, ja painoi häntä rintaansa vasten, aivankuin olisi tahtonut puolustaa häntä toiselta, tuolta tuntemattomalta, vieraalta, jonka ylösnousemus uhkasi viedä osan hänen paikastaan.