"Ei, ei, minulla on vaan yksi lapsi, minä en pidä kenestäkään muusta niin paljon kuin hänestä, minä en tahdo nähdä sitä toiste, en koskaan, en koskaan!"
Cécile nousi ylös hyvin liikutettuna ja koetti saada häntä järkiinsä. Mutta jos hän kuitenkin tulisi, niin miten voisivat he ajaa hänen pois? Cécile itsekin itki jo heidän onnensa menoa, vaikka häntä säälittikin hylätty poika. Mathieun täytyi rauhoittaa heitä ja sanoa, että hän piti Alexandre Honorén tuloa hyvin epävarmana. Sanomatta koko totuutta kertoi hän pojan katoamisesta ja huomautti, että poika tuskin tietääkään äitinsä nimeä. Ja kun Mathieu poistui, olivat molemmat sisaret jo rauhoittuneet, he liimailivat taaskin kartonkejaan, hymyilivät pojalle ja olivat antaneet hänelle taaskin sakset ukkojen leikkelemistä varten.
Constance istui vaunuissaan kadunkulmassa ja katseli kärsimättömästi ulos ikkunasta.
"No?" kysyi hän vilkkaasti, kun Mathieu oli tullut hänen luokseen.
"Äiti ei tiedä mitään, hän ei ole nähnyt poikaa; sen minä tiesin jo edeltäpäin."
Constancen pää kohosi kuin viimeistä iskua vastaan ottamaan, ja hänen kasvonsa vääristyivät.
"Olette oikeassa, sen voi tietää jo edeltäpäin. Mutta ihminen toivoo aina."
Hän teki liikkeen aivankuin olisi ollut perin väsynyt.
"Nyt on kaikki mennyttä, kaikki toiveeni ovat murskana, viimeinen unelmani on rauennut."
Mathieu tarttui hänen käteensä ja odotti, että Constance mainitsisi jonkun osoitteen, jotta hän saisi ilmoittaa sen ajurille. Mutta Constance oli aivan pyörällä päästään eikä näyttänyt itsekään tietävän, minne hän käskisi ajaa. Kun hän sitten kysyi Mathieultä, tahtoiko tämä ajaa jonnekin, vastasi Mathieu aikovansa Séguinille. Ja luultavasti yksinäisyyden pelosta sai Constance päähänsä käydä myöskin tervehtimässä Valentineä, jota hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt.