"Sillä jos minun isälläni on rahoja, niin minä voin kyllä pakoittaa hänen jakamaan ne kanssani. Minä näytän, ett'ei kenenkään pidä heittää lastaan kadulle tällä tavalla."
Norine näki äkkiä edessään koko menneisyyden, Beauchênen, tehtaan, ukko Moineaudin, joka äskettäin oli jättänyt tehtaan, kivulloisena, jotavastoin hänen poikansa Victor työskenteli siellä vielä. Ja hän tuli vaistomaisesti varovaiseksi ajatellessaan, että jos hän lausuu Beauchênen nimen, joutuisi koko hänen onnellinen elämänsä karille niitten uusien olosuhteitten tähden, jotka silloin syntyisivät. Ja Norinen pelko tuota epäiltävää heittiötä kohtaan, joka jo pitkän matkan päähän haisi laiskuudelta ja paheilta, synnytti hänen päässään ajatuksen.
"Teidän isänne on monta Herran vuotta ollut kuolleena."
Alexandre ei luultavasti tietänyt mitään, hän ei ollut kuullut asioista mitään, sillä hän ei epäillyt Norinen sanoja, jotka lausuttiin niin varmalla äänellä. Hän teki ainoastaan liikkeen, joka ilmaisi hänen suuttumustaan siitä, että hänen toiveensa olivat rauenneet.
"Sitten saan minä kuolla nälkään!"
Norine toivoi ainoastaan, että hän lähtisi, että hän ei enään läsnäolollaan kiusaisi häntä, sillä hänen verta vuotava sydän parkansa oli täynnä omantunnon vaivoja, sääliä ja kauhua. Hän aukasi laatikon, otti sieltä kymmenen frankia, joita säästääkseen hän oli tarvinnut kolme kuukautta ja joilla hän oli aikonut ostaa joululahjan pojalleen. Hän antoi nämät rahat Alexandrelle ja sanoi:
"Kuulkaa, minä en voi tehdä mitään teidän hyväksenne. Meitä asuu kolme tässä huoneessa, ja tuskalla voimme me ansaita jokapäiväisen leipämme. Minua surettaa suuresti, kun kuulen teidän asianne olevan huonosti, mutta te ette saa luottaa meidän apuumme. Tehkää niinkuin mekin, tehkää työtä."
Alexandre oli pannut rahat taskuunsa, hän jäi vieläkin seisomaan paikalleen ja näytti uhkamieliseltä sekä sanoi, ett'ei hän sen tähden ollut tullutkaan, hänellä oli kyllä sen verran ymmärrystä pääkallossaan. Kun ihmiset olivat hyviä hänelle, oli hänkin vuorostaan hyvä muille. Ja hän lausui vielä kerran, ett'ei hänen mielensä ollenkaan tehnyt panna toimeen mitään häväistyksiä, koska hän oli hyvänluontoinen. Äiti, joka jakoi osansa poikansa kanssa, oli täyttänyt velvollisuutensa, vaikka hän vaan olisikin antanut ainoastaan kymmenen frankia.
Kun hän vihdoinkin valmistautui lähtöön, sanoi hän:
"Ettekö tahdo suudella minua?"