Norine suuteli häntä kylmillä huulilla ja hänen sydämensä oli kuollut. Hän tunsi kuin pientä vavahdusta poskillaan niistä voimakkaista suuteloista, joilla Alexandre vastasi hänen suuteloihinsa.
"Mehän tapaamme vielä toisemme, eikö totta? Vaikka me olemme köyhiä, emmekä asu yhdessä, tiedämme me nyt kuitenkin, että vielä elämme. Ja minä käyn kaiketi joskus täällä tervehtimässä teitä."
Kun hän vihdoinkin oli mennyt, syntyi huoneessa pitkällinen äänettömyys; hän oli jättänyt jälkeensä tuskallisen mielialan. Norine oli vaipunut tuoliin aivankuin jonkun onnettomuuden runtelemana. Cécilenkin oli täytynyt istuutua, sillä hän oli niin suunniltaan. Ja hän alkoikin ensin puhua.
"Sinä et kysynyt häneltä mitään, me emme tiedä mitään hänestä. Mistä hän tulee, mitä hän toimii, mitä hän tahtoo? Ja ennen kaikkea, miten on hän voinut löytää sinun? Se olisi ollut hyvin hauska tietää."
"Minä en voi sitä nyt auttaa", vastasi Norine, "kun hän sanoi nimensä, tulin minä aivan kankeaksi ja masennetuksi. Kyllä se todellakin oli hän, tunsithan sinäkin hänessä hänen isänsä, eikö totta? Ja sinä olet oikeassa, me emme tiedä mitään, ja me tunnemme nyt aina hänen uhkauksensa, me saamme nyt elää ainaisessa pelossa, että katto romahtaa päällemme."
Hän purskahti taas itkuun, ja hän nyyhkytti niin, että voi tuskin saada sanaa sanotuksi.
"Kahdeksantoista vuotias poika, joka ilmestyy noin äkkiä ja odottamatta! Ja minä en todellakaan pidä hänestä, minä en edes tunne häntä. Kun hän suuteli minua, en minä tuntenut muuta kuin jääkylmyyttä, aivankuin sydämeni olisi jäätynyt. Herra Jumala, miten onneton minä olen! Tämä kaikki on niin rumaa, likaista ja kiusallista!"
Kun pikku poika näki hänen itkevän, heittäysi hänkin pelästyneenä äitinsä rinnoille ja itki. Ja Norine painoi häntä tulisesti rintaansa vasten.
"Poika parkani! Poika parkani! Kun sinä vaan et saisi kärsiä siitä, kun kärsimykset eivät vaan kohtaisi sinua! Oi, se olisi julma rangaistus! On todellakin parasta elää siivosti, jos tahtoo päästä vapaaksi vastaisista ikävyyksistä!"
Illalla olivat molemmat sisaret rauhoittuneet hieman, ja he päättivät nyt kirjoittaa Mathieulle. Norine muisti, että Mathieu oli muutamia vuosia sitten käynyt hänen luonaan kysymässä, oliko Alexandre käynyt tervehtimässä heitä. Mathieu yksin tunsi asiat ja tiesi myös, mitä hän kulloinkin tiedustelee. Niin pian kuin Mathieu oli saanut kirjeen, kiirehti hän Fédérationkadun varrelle levottomana siitä, mitä tämä vaikuttaisi Beauchênen asioihin, jotka päivä päivältä tulivat yhä huonommiksi. Kun Mathieu oli tehnyt Norinelle joukon kysymyksiä, arvasi hän, että Alexandre oli saanut Norinen osoitteen Couteauskalta, mutta hän ei vielä ymmärtänyt asiain oikeaa laitaa, sillä hänen tutkimuksissaan oli vielä paljon aukkoja. Muutamain kuukausien salaisten tiedustelujen jälkeen ja puhuteltuaan rouva Menouxia, Célesteä ja rouva Couteauta itseä, voi hän jotenkuten päästä selvyyteen. Syynä kaikkeen oli varmaankin se tiedustelu, jonka Mathieu oli antanut Couteauskan toimittaa Rougemontissa, ja kun tämä oli lähtenyt Saint-Pierren kylään saamaan selvää pojasta, jonka piti olla vaunujentekijä Montoiren oppipoikana. Couteauska oli lörpötellyt liian paljon varsinkin toiselle oppipojalle, Richardille, joka myöskin oli löytölastenkodin lapsia ja jolla oli niin huonot taipumukset, että hänkin oli karannut seitsemän kuukauden perästä ja niinkuin Alexandrekin varastanut mestariaan. Sitten kului useita vuosia ja heidän jäliltään eksyttiin. Mutta myöhempään olivat nämät molemmat nuoret heittiöt luultavasti kohdanneet toisensa Pariisin kaduilla, ja nyt oli tuo pitkä, punatukkainen kertonut pienelle, tummaveriselle, että hänen vanhempansa olivat etsineet häntä ja maininnut ehkä hänen äidistään sekoittaen kertomukseensa tiesi mitä lörpötyksiä ja valheita. Mutta tämä ei riittänyt selittämään sitä, miten nuorukainen oli saanut Norinen osoitteen, hänen oli täytynyt saada se Couteauskalta, joka Célesten kautta tiesi yhtä ja toista, sillä Broquetten liikkeestä oli Mathieu saanut tietää, että eräs lyhyenläntä, lujaleukainen nuori mies oli käynyt kaksi kertaa siellä ja keskustellut imettäjäin hankkijain kanssa. Monet seikat olivat vielä selvittämättä, kaikki oli tapahtunut Pariisin loan pimeydessä ja liassa, ja sentähden oli siihen epäterveellistä kajotakin. Mutta se seikka rauhoitti Mathieutä, että vaikka nuorukainen löysi äitinsä, Norinen, ei kellään ollut aavistustakaan isän, Beauchênen nimestä ja asemasta.