Kun Mathieu tapasi Norinen, pelästytti hän tytön niillä muutamilla selvityksillään, joita hän oli tilaisuudessa antamaan.
"Minä rukoilen, minä rukoilen teitä, älkää salliko hänen enään palata! Keksikää joku keino, estäkää hän tulemasta uudelleen ... hänen näkemisensä on liian katkerata."
Mathieu ei voinut luonnollisesti tehdä mitään. Kaikki hänen ponnistuksensa kävivät siihen suuntaan, että Alexandre ei löytäisi Beauchêneta. Kaikki se, mitä hän oli kuullut tuosta nuorukaisesta, oli niin karkeaa ja sietämätöntä, että hän päätti säästää Constancelta sen häväistyksen, ett'ei hän joudu tuon kiristäjän käsiin. Hän oli näkevinään Constancen kauhun tuon lapsen tähden, jota hän oli niin innokkaasti tiedustellut, hän häpesi Constancen puolesta ja hän katsoi välttämättömäksi haudata ainaiseksi tämän salaisuuden. Mutta tämä ei tapahtunut ilman pitkällistä sisäistä taistelua, sillä hänestä tuntui myöskin kovalta hylätä tuo viheliäinen nuorukainen. Olikohan pelastus vielä mahdollinen? Sitä hän tuskin luuli. Sillä kukahan tahtoisi ja voisi ottaa huostaansa tuon pojan ja kasvattaa hänestä työn avulla rehellisen ihmisen? Taaskin yksi ihminen mereen! Verta vuotavalla sydämellä lausui hän tuomionsa tuon pojan suhteen, sillä hän epäili, ett'ei ole mitään pelastuksen mahdollisuutta.
"Minun neuvoni on se", sanoi hän Norinelle, "että te pidätte toistaiseksi hänen isänsä nimen salassa. Saammepa sitten nähdä. Nyt olisi siitä vaan ikävyyksiä kaikille ihmisille."
Norine oli samaa mieltä:
"Oh, älkää pelätkö. Minä olen jo sanonut hänelle, että hänen isänsä on kuollut. Kaikki kohdistuisi minuun, ja minä tahtoisin niin mielelläni olla rauhassa pienessä nurkassani yhdessä poikani kanssa!"
Mathieu näytti murheelliselta, hänen oli vaikeata päättää jättää nuorukainen kohtalonsa valtaan.
"Minä voisin kyllä hankkia hänelle jotakin tointa, jos hän vaan tahtoisi tehdä työtä. Vastaisuudessa voisin minä käyttää häntä työssä maatilallanikin, kun minun ei vaan tarvitsisi pelätä, että hän turmelee minun väkeni. Minä ryhdyn kuulustelemaan, minä tunnen erään vaunujentekijän, joka varmaankin ottaisi hänen palvelukseensa, ja minä kirjoitan teille, kun olen vaan saanut häneltä vastauksen, niin että te voitte sanoa, minne Alexandren on parasta kääntyä, kun hän taas palaa tänne."
"Kun hän palaa tänne!" huudahti Norine epätoivoissaan. "Te luulette siis, että hän palaa takaisin? Oi, Jumalani, silloin on onneni mennyttä!"
Alexandre tuli todellakin takaisin. Mutta kun Norine antoi hänelle vaunujentekijän osoitteen, kohotti hän vaan olkapäätään ja virnisteli. Hän tunsi Pariisin vaunujentekijät, he olivat kaikki nylkyreitä, laiskureita, jotka antoivat köyhäparkain tehdä työtä puolestaan. Hän ei ollut muuten päättänyt oppiaikaansa, hän kelpasi ainoastaan asioita juoksemaan, hän tahtoi mieluimmin saada paikan jossakin suuressa kauppaliikkeessä. Ja kun Mathieu oli hankkinut hänelle sellaisen paikan, pysyi hän siinä ainoastaan neljätoista päivää ja katosi vihdoin vieden mukanaan ne mytyt, jotka hänen oli määrä kantaa ostajille. Sitten oli hänellä paikka erään leipurin luona, sitten muurarin, sitten hallissa, mutta missään ei hän pysynyt; hän väsytti suojelijansa ja jätti aina jälkeensä ikäviä asioita tämän selviteltäväksi. Hänen pelastamisestaan täytyi luopua. Kun hän taas ilmestyi repaleisena, kalpeana ja nälkiintyneenä, täytyi avunannon rajoittua siihen, että hän sai vähän rahaa, jolla voi ostaa itselleen leipää ja takin.