Norine eli nyt kuolettavassa tuskassa. Viikkokaudet voi Alexandre olla kuin kuollut. Mutta siitä huolimatta hätkähti Norine pienimmästäkin äänestä, jonka hän kuuli portailta. Hän tunsi aina, milloin Alexandre oli läheisyydessä, ja kun hän sitten äkkiä tuli, tunsi Norine heti hänen ovelle naputuksesta ja alkoi vapista, aivankuin hän olisi tullut pieksämään häntä. Alexandre oli huomannut, mitenkä Norine häntä pelkäsi, ja hän käytti tätä hyväksensä sekä viekoitteli äidiltään kaikkea, mitä tällä oli laatikoissaan. Kun Norine oli antanut hänelle viisi frankia, sen almun, minkä Mathieu oli tätä tarkoitusta varten jättänyt, ei tuo nuorukainen tyytynyt siihen, vaan tahtoi itse tarkastella paikkoja. Väliin oli hän aivan kuin vimmattu, kun hän tuli, kertoi hän, että poliisi veisi hänen ennen iltaa, ell'ei hän saisi kymmentä frankia, uhkasi särkeä kaikki huonekalut ja myydä pienen kellon. Ja silloin täytyi Cécilen astua väliin ja ajaa hänet ulos, sillä tuo tyttö oli hyvin rohkea, vaikka hän olikin pieni ja hento. Muutamain päiväin kuluttua palasi Alexandre uudestaan ja hänellä oli uudet vaatimukset, hän uhkasi kertoa kovalla äänellä portailta elämäkertansa, ell'ei hänelle annettaisi kymmentä frankia. Eräänä päivänä kun hänen äitinsä itki eikä hänellä ollut soutakaan, tahtoi poika ratkoa patjat ja väitti, että Norine on niihin kätkenyt säästönsä. Molempain sisarusten elämä muuttui helvetiksi.
Mutta onnettomuudeksi joutui Alexandre Fédérationkadun varrella tuttavuuteen Alfredin, Norinen nuorimman veljen kanssa. Alfred oli silloin kahdenkymmenen vuotias, kaksi vuotta nuorempi kuin sisarenpoikansa, joksi hän leikillisesti kutsui Alexandrea; toista pahempaa rosvon alkua ei ollut kuin Alfred, tämä kalpea, parraton lurjus, jolla oli tirkistelevät silmät ja vino suu, tuo rikkaruoho, joka oli saanut kasvaa villinä Pariisin liassa. Seitsenvuotiaana varasti hän jo sisariltaan ja pieksi Cécileä lauvantain iltoina saadakseen hänen pienistä, heikoista käsistään temmatuksi viikkopalkan. Akka Moineaud, joka oli väsynyt ja vanha eikä voinut pitää vaaria pojastaan, ei ollut saanut tätä koskaan käymään koulua tai oppimaan jotakin ammattia, ja poika kiusasi häntä niin, että äiti itse vihdoinkin ajoi hänen kadulle saadakseen olla rauhassa. Suuret veljet antoivat hänelle korvapuusteja, isä oli työssä aamusta iltaan, laimiin lyöty lapsi kasvoi kodin ulkopuolella paheitten ja rikoksien helmassa, samanikäisten poikain ja tyttöjen suuressa joukossa, jotka turmelivat toinen toisensa. Hän oli tämän köyhän perheen rikkaruoho, lika, joka kaadetaan likavesijohtoon, turmeltunut hedelmä, joka turmelee muutkin.
Niinkuin Alexandre eli hänkin ainoastaan siitä, mitä hän sattumalta sai käsiinsä, ei tiedetty edes, missä hän vietti yönsäkään siitä ajasta alkaen, jolloin akka Moineaud oli kuollut sairashuoneesen loppuun kuluneena ja väsyneenä monen lapsen köyhyyteen synnyttämisestä. Hän oli ainoastaan kuudenkymmenen vuotias, mutta hän oli jo köyryselkäinen kuin satavuotias vanhus. Kaksi vuotta vanhemman Moineaudin jalka oli viidenkymmenen vuotisen orjantyön jälkeen tullut halvatuksi, ja hänen oli täytynyt jättää tehdas, ja nyt hajoitettiin koko heidän pieni omaisuutensa kaikkiin ilmansuuntiin. Moineaudilla oli onneksi pieni eläke, jonka sääliväinen Denis oli hankkinut hänelle. Mutta hän oli tullut uudestaan lapseksi, pitkä orjanelämä oli tylsistyttänyt hänen; hän joi pienet rahansa, hän ei voinut olla yksinään, hänen jalkansa olivat halvautuneet, ja kädet vapisivat niin, että hän oli aikaan saamaisillaan tulipalon sytyttäessään piippuaan; hän oli sentähden joutunut molempain tytärtensä, Norinen ja Cécilen, luokse, sillä he olivat ainoat perheen jäsenistä, jotka olivat niin hyväsydämisiä, että ottivat vastaan hänen. He olivat vuokranneet hänelle pienen kamarin oman huoneensa yläpuolelta, viidennestä kerroksesta, he hoitivat häntä, hankkivat hänelle ruokaa hänen pienillä eläkerahoillaan ja panivat hyvin paljon omistaan lisäksi. Tästä oli seurauksena, niinkuin he leikillisesti sanoivat, että heillä nyt oli kaksi lasta, pieni ja vanha, joka oli suurena rasituksena kahdelle naiselle, jotka ansaitsivat neljä frankia päivässä kartonkityöllään. Kohtalon ivaa oli se, ett'ei ukko Moineaud ollut löytänyt turvapaikkaa muitten kuin Norinen, sen tyttären luona, jonka hän kerran oli ajanut ulos ja jota hän oli kironnut huonon elämän tähden, tuon lutkan luona, joka oli häpäissyt hänen nimensä ja jonka käsiä hän nyt suuteli, kun tämä sytytti hänen piippunsa, jotta hän itse ei polttaisi nenäänsä.
Mutta Moineaudin vanha, ränsistynyt pesä oli hävinnyt, koko perhe oli hajonnut, lentänyt eri suunnille. Ainoastaan Irmalla oli hyvä olla, sillä hän oli naimisissa postivirkamiehen kanssa; hän oli nyt hieno nainen eikä hän enään ollut tuttavuudessa sisarustensa kanssa. Victor oli tehtaassa alkanut samaa elämää kuin isäkin, hän toimi samoissa orjantöissä kuin isäkin ja ponnisteli yhtä tylsästi ja itsepintaisesti. Hän oli naimisissa ja hänellä oli jo kuusi lasta, hänen vaimollaan oli edessä sama kohtalo kuin hänen äidilläänkin, ainaisia lapsivuoteita ja voimia kuluttava työ taloudenhoidossa; molemmat tulisivat he päättämään päivänsä raajarikkoina ja heidän lapsensa tulisivat lisäämään nälkiintyneitten kirottua sukukuntaa. Euphrasieta kohtaan oli välttämätön kohtalo vieläkin kovempi. Tämä leikattu naisparka ei ollut niin onnellinen, että olisi saanut kuolla. Hänen oli vähitellen täytynyt antautua kokonaan vuoteen omaksi, ja vuoteessaan makasi hän nyt liikkumattomana, voimatta kohottaa sormeaankaan, mutta hän eli kuitenkin, hän kuuli ja näki ja ymmärsi kaikki. Tästä avoimesta haudastaan oli hän monet kuukaudet katsonut kotinsa häviötä. Hän oli kuollut kapine, jota miehensä haukkui ja rouva Joseph kidutti; hänen annettiin olla koko päivät ilman vettä, hänelle heiteltiin leivänsyrjiä kuin sairaalle elukalle, jonka alle ei edes muuteta uusia olkia. Omasta puolestaan oli hän alistuvainen, mutta pahinta oli se, että hänen kolme lastaan lyötiin laimiin ja he saivat viettää kaduilla päiviään. Bénard, hänen miehensä, oli ruvennut juomaan yhdessä rouva Josephin kanssa aina siitä asti kuin koti oli tullut näin ikäväksi. Sitten tappelivat he, ajoivat ulos lapset, ja nämät palasivat takaisin repaleisina ja taskut täynnä varastettuja tavaroita. Kaksi kertaa oli Bénard kateissa kahdeksan päivää. Kolmannella kerralla ei hän enään palannut takaisin. Kun vuokra olisi ollut maksettava, lähti rouva Josephkin vuorostaan erään toisen miehen kanssa. Nyt oli mitta täysi. Euphrasien täytyi antaa kantaa itsensä la Salpetrièreen, ja kodittomat lapset joutuivat katuojaan. Poikaa ei koskaan enään näkynyt; näytti siltä kuin joku likaviemäri olisi niellyt hänen. Toinen kaksosista kuoli seuraavana vuonna sairashuoneessa. Toinen heistä, Toinette, laiha ja sairaalloinen vaaleanverinen tyttö, jolla oli silmät ja hampaat kuin sudella, asui siltojen alla, kivilouhimoissa, oli jo kymmenen vanhana prostitueerattu ja kuudentoista vuotiaana vanhentunut. Siinä oli taas Alfredin historiasta uusi ja vielä inhoittavampi painos: hylätty tyttö, jonka katuelämä turmelee ja joka vihdoin joutuu rikoksien helmaan. He olivat kohdanneet toisensa, tämä eno ja sisarentytär, ja he elivät yhdessä jossakin, ei kukaan tietänyt missä, ehkä Moulineauxin puolessa, sillä siellä oli kalkkiuuneja.
Eräänä päivänä sattui, että Alexandre kohtasi Norinen luona Alfredin, joka tuli väliin sinne koettamaan viekoitella ukko Moineaudilta muutaman soun. Molemmat nuoret rosvot lähtivät sieltä pois yhdessä ja tulivat pian tuttaviksi. Tästä johtuivat he perustamaan kokonaisen rosvojoukon. Alexandre eli yhdessä Richardin kanssa, ja Alfred vei heidän Toinetten luokse. Heitä oli nyt neljä, ja Toinette rakastui Richardiin, nuoreen jättiläiseen, jolle Alfred antoi tytön kuin hyvälle ystävälleen. Sitten sai Toinette joka ilta korvapuusteja uudelta herraltaan, jos hän ei tuonut mukanaan viittä frankia kotiin. Mutta Toinettesta maistuivat korvapuustit hyviltä, vaikka hän muuten kovasta tyrkkäyksestäkin olisi ollut valmis repimään ihmisiltä silmät päästä kuin vihainen kissa. Ja heidän historiansa oli nyt se vanha tavallinen: nuo kolme lurjusta pakoittivat tämän vielä alaikäisen tytön kerjäämään, ja itse he olivat illalla väijymässä ja pelättivät myöhästyneet kävelijät antamaan itselleen almuja; kun tyttö tuli suuremmaksi, alkoi hän elämänsä prostitueerattuna, viekoitteli miehiä mukaansa lankun taakse ja jätti heidät sitten ystäväinsä käsiteltäväksi, ell'eivät he maksaneet; sitten alkoivat varkaudet, ensin pienet näpistelyt myymälöissä ja sen jälkeen vakavammat toimenpiteet edeltäpäin tehtyjen suunnitelmain mukaan. Joukko nukkui missä kulloinkin sattui, milloin inhoittavissa hotelleissa, milloin rakentamattomilla tonteilla. Kesäsin kuleskelivat he päivät läpeensä metsissä, odotellen yötä, jolloin Pariisi joutui heidän ryöstöretkiensä uhriksi. Heitä nähtiin halleissa, ihmistungoksessa bulevardeilla, epäilyttävissä kahviloissa, autioilla kaduilla, kaikkialla, missä he vainusivat jotakin voittavansa. Kokonainen lauma villejä laskettuna irti keskellä sivistyksen keskipistettä, parvi tiikerinpoikasia, jotka retkeilivät metsissä ja tyydyttivät vuosituhansien takaa perimänsä vaiston ryöstää ja murhata!
Sellainen lapsi saa kiittää sattumaa elämästään, hän kasvaa ilman hoitoa, ja joutuu kadulle. Siellä syntyy pian yhteiskunnallisen turmeluksen inhoittava hapatusaine. Kaikki nuo katuojan lapset, jotka kerjäävät, varastavat ja harjoittavat haureutta, muodostavat sen lantakasan, josta rikos nousee idulle. He ovat hirmuisena ruton pesänä Pariisin loan traagillisessa pimeässä kuilussa. Nämä ihmissiemenet, jotka on heitetty kadulle, nousevat siksi kaiken pahuuden ja rikoksien laihoksi, joka uhkaa särkeä yhteiskunnan kaikista liitoksistaan.
Kun Norine sai Alexandren ja Alfredin suukovusta vähän vihiä tämän rosvojoukon urotöistä, pelästyi hän niin, että pani varmuuslukon oveensa. Ja pimeän tultua ei hän aukaissut ovea kenellekään, joka ei sanonut nimeään. Pian kaksi vuotta oli jo kestänyt hänen kidutusaikansa, hänen ainainen tuskallinen odotuksensa, että Alexandre tulee. Alexandre oli kahdenkymmenen vuotias, hän puhui käskevällä äänellä, uhkasi Norinea julmalla kostolla, kun hänen täytyi lähteä tyhjin käsin. Eräänä päivänä tempasi hän, ilman että Cécile voi sitä estää, kaapin oven auki, otti sieltä joukon liinavaatteita, nenäliinoja, pyyhinliinoja ja lakanoita myydäkseen ne. Eikä kumpikaan sisar tohtinut juosta hänen perässään portaille, he jäivät istumaan tuoleilleen masentuneina ja itkien.
Talvi tuli hyvin ankaraksi. Nämä molemmat ryöstetyt työläisnaiset olisivat saaneet kärsiä nälkää ja vilua pienen poikansa kanssa — jolla kaikesta huolimatta piti kaikki olla hyvin — ell'eivät he olisi saaneet säännöllistä apua vanhalta ystävältään, rouva Angeliniltä. Hän oli yhä vaan yksi yleisen köyhäinhoidon tarkastusrouvista, hänen toimenaan oli valvoa naimattomain äitien lapsia Grenellen korttelissa. Mutta hän ei ollut pitkään aikaan voinut saada virastoilta mitään apua Norinelle. Se, että hän kuitenkin joka kuukausi voi antaa Norinelle kaksikymmentä frankia, se tuli siitä, että ihmisystävälliset henkilöt uskoivat almunsa hänen huostaansa, vielä melkoisen suuriakin summia, ja tämän tekivät he siitä syystä, että tiesivät rouva Angelinin osaavan jakaa ne viisaasti köyhille, joitten kanssa hänen toimensa toi hänet aina yhteyteen. Rouva Angelinin viimeinen, suuri lohdutus yksinäisessä lapsettomassa elämässään oli se, että hän voi antaa apua köyhille äideille, joitten pienet lapset hymyilivät hänelle nähdessään hänen tulevan kädet täynnä hyviä lahjoja.
Eräänä päivänä, jolloin tuuli ja satoi ankarasti, jäi rouva Angelin istumaan Norinen luokse. Kello oli tuskin kaksi, hän oli äskettäin alkanut kiertokulkunsa, ja polvillaan oli hänellä pieni laukku, jossa hänellä oli köyhille jaettavia kulta- ja hopearahoja. Ukko Moineaud istui vastapäätä häntä imien piippuaan, ja rouva Angelin puheli Moineaudille, mitenkä hän olisi mielellään tahtonut hankkia tälle vanhukselle kuukautisen apurahan.
"Mutta", sanoi hän, "jos te tietäisitte, miten suuressa kurjuudessa köyhät ovat näinä talvikuukausina! Meidän on mahdotonta tehdä enemmän heidän hyväkseen, me emme voi antaa kaikille. Te olette niitten joukossa, joiden on hyvä olla. Mutta minä saan nähdä sellaisia, jotka elävät kuin koirat ja joilla ei ole hiiliä, millä lämmittää, eikä perunaakaan syötäväksi. Ja sellaisten kotien lapsiparat, he ovat syöpäläisten vallassa, ilman jalkineita, ilman vaatteita, he kasvavat vankilaa ja mestauslavaa varten, ell'eivät sitä ennen kuole keuhkotautiin!"