Hän vaikeni hetkeksi ja pelkäsi purskahtavansa itkuun. Se oli hänen parantumaton surunsa, ett'ei heillä ollut lasta. Nämät aviopuolisot vanhentuivat nyt katkerassa yksinäisyydessään. He asuivat kolmessa pienessä huoneessa Lillekadun varrella, pihan puolella, ja elivät rouvan palkasta, köyhäinavusta ja niistä pienistä omaisuutensa pirstaleista, jotka olivat saaneet pelastetuiksi. Ennen niin iloinen viuhkojen maalaaja oli nyt täydellisesti sokea; hän oli kuin kuollut kapine, jonka hänen vaimonsa pani aamulla nojatuoliin ja löysi siitä illalla tultuaan kotiin ainaisilta kiertoretkiltään köyhäin kaupungin osissa. Hän ei voinut syödä eikä panna maata ilman vaimonsa apua, hän oli vaimonsa lapsi, niinkuin hän itse lausui terävällä ivalla. Lapsiko? Rouva Angelin oli siis vihdoinkin saanut lapsen, ja se oli hänen miehensä! Vanha, viidenkymmenen vuotias lapsiparka, joka näytti kahdeksankymmenen vuotiaalta, joka uneksi auringosta ikuisessa pimeässä yössään niinä pitkinä hetkinä, jolloin hän istui yksinään. Eikä rouva Angelin kadehtinut tuota köyhää työläisnaista ainoastaan pienen pojan tähden, hän kadehti häntä myöskin ukon tähden, joka poltti piippua, tuon työn invaliidin tähden, joka ainakin voi nähdä.
"Älä kiusaa rouva Angelinia", sanoi Norine pojalleen, levottomana siitä, että näki rouvan noin liikutettuna. "Mene leikkimään!"
Mathieun kautta tunsi Norine osaksi rouva Angelinin olosuhteet. Hän tunsi hyväntekijätärtään kohtaan sydämellistä kiitollisuutta, joka teki hänen kainoksi ja kunnioittavaksi joka kerta kuin hän näki rouva Angelinin tulevan aina mustiin puettuna, entisen kauneuden jälkiä kasvoillaan ja ennen aikaansa surusta vanhentuneena.
"Mene leikkimään, rakkaani. Sinä väsytät rouva Angelinin."
"Väsyttääkö ... ei, ei suinkaan!" huudahti rouva Angelin ja hänen onnistui nyt voittaa mielenliikutuksensa. "Hän päinvastoin ilahuttaa minua. Suutele minua, suutele minua vielä kerran, kiltti poikani!"
Sitten tuli hänelle kiire, ja hän oli oma itsensä taas.
"Täällä minä istun näin kauvan, ja minulla kun on niin paljon juoksemista ennen iltaa! Niin, tässä on nyt tämä, minkä minä voin antaa teille..."
Mutta juuri kuin hän otti kultarahaa pienestä laukustaan, lyötiin nyrkillä oveen. Norine muuttui kalmankalpeaksi; hän oli tuntenut Alexandren nyrkin iskun. Mitä hän nyt tekisi? Jos hän ei avaisi, jatkaisi tuo rosvo jyskytystään ja panisi toimeen jonkun häväistyksen. Hänen täytyi avata, eikä Alexandre ollut ollenkaan niin pelättävä kuin hän oli luullut. Hämmästyneenä siitä, että näki vieraan naisen täällä, ei Alexandre lausunut sanaakaan, hän hiipi vaan sisään ja asettui seinän viereen. Rouva Angelin oli vaan vilkaissut tulijaan ja kääntynyt sitten poispäin; hän ymmärsi, että nuorukainen, joka otettiin tällä tavalla vastaan, oli ystävä tai sukulainen. Ja salaamatta ollenkaan asiataan jatkoi hän:
"Tässä on kaksikymmentä frankia, minä en voi antaa enempää. Mutta minä lupaan, että koetan saada tämän summan kaksinkertaiseksi ensi kuussa. Se on se kuukausi, jolloin vuokrat ovat maksettavat, ja minä olen siitä jo muistuttanut ystäviäni, he antavat kyllä niin paljon kuin voivat. Mutta tokkohan sittenkään saan tarpeeksi kokoon, tarvitsijoita on niin paljon!"
Hänellä oli yhä pieni laukkunsa avoimena polvillaan; Alexandre oli niellä sen leimuavilla silmillään, hän arvosteli ajatuksissaan köyhäin aarteen suuruutta, kultaa ja hopeaa, vieläpä tummaa vaskeakin. Ollen yhä äänetönnä näki hän rouva Angelinin sulkevan laukkunsa, kietovan pienen ketjun ranteensa ympäri ja nousevan tuoliltaan.