"Me tapaamme siis toisemme ensi kuussa", sanoi hän. "Minä tulen aivan varmaan viidentenä päivänä. Minä alan luultavasti teistä kiertokulkuni. Mutta mahdollista on, että tulen hyvin myöhään, sillä silloin on minun miesparkani nimipäivä. Niin, hyvästi nyt, olkaa hyvällä mielellä ja tehkää ahkerasti työtä!"

Norine ja Cécilekin olivat nousseet ylös saattaaksensa häntä ovelle. Siellä he vielä kiittelivät häntä, ja lapsi suuteli vielä kerran kilttiä rouvaa molemmille poskille. Sitten hengittivät molemmat pelästyneet sisaret helpommin. Kaikki meni erittäin rauhallisesti, Alexandre oli jotenkin vaatimaton tällä kertaa, sillä kun Cécile oli käynyt vaihtamassa rahan, tyytyi hän ottamaan vaan yhden noista neljästä viiden frankin setelistä, jotka Cécile toi mukanaan. Hän ei jäänyt pitkäksi aikaa kiusaamaan heitä, kuten tavallista oli, hän meni heti matkaansa rahoineen vihellellen erästä renttulaulua.

Seuraavan kuun viidentenä päivänä, eräänä lauvantaina, oli talven sateisin ja kylmin päivä. Tässä Fédérationkadun yksinäisessä osassa oli asumaton tontti, jonka lankku eroitti kadusta, ja vuosien kuluessa oli tämä lankku mädäntynyt kosteudesta. Siitä puuttui muutamia lautoja, toisessa päässä oli aukko aitauksessa. Koko iltapäivän oli siellä sateesta huolimatta laiha, nuori tyttö, joka oli aina silmiin asti peitetty vanhalla, repaleisella saalilla, luultavasti kylmän tähden. Hän odotteli varmaankin jotakin onnellista tilaisuutta, almua joltakin säälivältä ohitse kulkijalta; hän kulki lankun sivua kuin väijyvä petoeläin ja ehtimiseen olivat hänen laihat kasvonsa kääntyneet Marskenttää kohden.

Tunnit kuluivat, kello löi kolme, ja vaaleanharmaalla taivaalla ajelehti niin mustia pilviä, että ne näyttivät lakaisevan pois tytön, heittävän hänen pimeyteen kuin laivahylyn. Väliin katseli hän ylös ja näki kiiltävine silmineen, miten taivas pimeni, ja näytti siltä kuin hän olisi kiittänyt taivasta siitä, että tämä lähetti niin synkkiä varjoja tähän autioon sopukkaan. Juuri kuin taaskin alkoi sataa, lähestyi mustiin puettu nainen sateenvarjo suojanaan. Hän kulki nopeaan, vältti vesilätäköitä ja hänellä oli nähtävästi kiire.

Toinette tunsi luultavasti tulijan jo etäältä jostakin pettämättömästä merkistä. Siellä tuli rouva Angelin, joka oli matkalla köyhäinsä luokse pienen laukkunsa ketju ranteen ympärillä. Kun tyttö näki tämän ketjun kiiltävän, tuli hän aivan varmaksi asiastaan ja vihelsi heikosti. Heti alkoi kuulua huutoa ja valitusta eräästä pimeästä nurkasta tuolta asumattomalta tontilta, ja tyttö itse alkoi itkeä ja huutaa apua.

Rouva Angelin pysähtyi kummastuneena.

"Mitä on tapahtunut, lapseni?"

"Oi, rouva, veljeni on pudonnut tuolla ja taittanut jalkansa."

"Pudonnutko? Mistä?"

"Siellä on eräs suojus, jossa meillä on tapana nukkua, kun meillä ei ole kotoa, ja estääkseen sateen tunkeutumasta sisään kiipesi hän tikapuille ja taittoi sitten jalkansa."