Tyttö nyyhki ja oli epätoivossa; kymmenen minuuttia oli hän seisonut jo siinä, mutta kukaan ihminen ei tullut heitä auttamaan tässä rajuilmassa. Sillä välin tulivat valitushuudot tuolla tonttimaalla äänekkäämmiksi ja valittavammiksi.
Rouva Angelin näytti vielä vähän epäilevän.
"Sinun täytyy juosta noutamaan jotakin lääkäriä, tyttöparka. Minä en voi mitenkään auttaa."
"Kyllä te voitte, tulkaa mukaan! Minä en tiedä, missä lääkäri asuu. Tulkaa, niin nostamme hänen ylös, minä en jaksa yksin, me voimme ainakin saada hänen suojaan, niin ett'ei hänen päälleen sada."
Nyt suostui rouva Angelin, sillä tytön ääni tuntui niin rehelliseltä. Hänen ainaiset käyntinsä rikoksien pesissä olivat tehneet hänen rohkeaksi. Hän pani sateenvarjonsa kiinni, tunkeutui sisään lankussa olevasta reijästä ja seurasi tyttöä joka juoksi hänen edellään repaleisessa saalissaan, avopäin ja ketteränä kuin kissa.
"Antakaa minulle kätenne, rouva ... varokaa, tässä on vettä. Se on tuolla. Kuuletteko, kuinka hän valittelee, veliparkani? Kas niin, nyt me olemme perillä."
Sitten kävi kaikki salaman nopeudella. Nuo kolme rosvoa, jotka olivat olleet pimeässä piilossa, hyökkäsivät esiin, heittäytyivät rouva Angelinin päälle sellaisella raivolla, että hän kaatui. Mutta Alfred, joka oli arka, jätti rouvan kahden muun huostaan ja juoksi lankussa olevalle reijälle vartioitsemaan yhdessä Toinetten kanssa. Alexandre, joka piti käsillä mytyksi käärittyä nenäliinaansa, tunki sen rouva Angelinin suuhun tukehuttaakseen hänen huutonsa. Heidän aikomuksensa oli ainoastaan pelottaa häntä ja juosta sitten matkoihinsa laukun kanssa. Mutta nenäliina oli luultavasti irtaantunut, ja rouva Angelin päästi hirveän hätähuudon; samassa antoivat lankun aukossa olijat hälyytysmerkin, luultavasti lähestyi joku. Tästä täytyi tulla loppu. Alexandre solmi nenäliinan lujasti hänen kaulansa ympärille ja Richard tukahutti nyrkin iskuilla hänen huutonsa. Murharaivo valtasi heidät, he solmivat nenäliinan yhä lujempaan, laahasivat naisen lokaan, kunnes hän ei enään liikahtanut. Kun vihellys taaskin kuului, ottivat he laukun, jättivät ruumiin siihen nenäliina kaulan ympärillä, ja kaikki neljä lähti juoksemaan Grenellen sillalle, jolta he heittivät laukun Seineen ajettuaan ensin vaskilantit ja keltaiset ja valkeat rahat taskuihinsa.
Kun Mathieu sai sanomalehdistä lukea murhan yksityiskohdista, valtasi kauhu hänen mielensä, ja hän kiirehti Fédérationkadun varrelle. Murhattu tunnettiin heti rouva Angeliniksi, murha, joka oli tehty asumattomalla tontilla, muutamia askelia siitä talosta, jossa molemmat sisaret asuivat, herätti hänessä hirveän aavistuksen. Hän tunsi heti epäluulojensa varmistuvan, kun hänen oli täytynyt kolme kertaa naputtaa ovea ja Cécile päästi hänen sisään vapisten koko ruumiiltaan. Norine oli sairas ja vuoteessaan, kalpea kuin kuollut. Hän purskahti itkuun, kertoi kauhun valtaamana Mathieulle koko jutun, rouva Angelinin käynnin, Alexandren äkkinäisen tulon, kuinka Alexandre oli nähnyt laukun ja kuullut lupauksen pikaisesta avusta, saanut tietää päivän ja hetken. Muuten ei hän voinut edes olla epätiedossakaan asian suhteen, nenäliina, joka oli ollut solmittuna uhrin kaulaan, oli hänen omansa, yksi niistä nenäliinoista, jotka Alexandre oli häneltä varastanut, merkitty hänen nimikirjaimillaan. Se oli ainoa johtolanka, ja se ilmaisi niin vähän, että poliisin oli mahdotonta päästä oikeille jälille.
Mathieu istui sängyn vieressä jääkylmänä kauhusta. Suuri Jumala, rouva Angelin parka! Hän oli näkevinään tuon rouvan nuorena ja iloisena tuolla Janvillessä kiertelevän metsäpoluilla miehensä kanssa, istuvan Yeusen piilipuitten siimeksessä, joitten oksien alta heidän suutelonsa kuuluivat lintujen viserrykseltä. Hän näki hänen myöhempään julmasti rangaistuna sen periaatteensa takia, ett'ei hän tahdo lapsia ennenkuin on tullut määrättyyn ikään, epätoivoissaan siitä yön pimeydestä, joka oli peittänyt hänen miehensä silmät ja vienyt mukanaan sen vähäisen onnen, mikä heillä vielä oli jälellä. Ja äkkiä oli hän näkevinään sokeaparan sinä iltana, jolloin tämä oli odotellut vaimonsa kotiin tuloa saadakseen ruokaa ja päästäkseen maata, tuon vanhan, äidittömän, orvoksi jääneen lapsen, joka nyt istui yksin pimeydessään ilman muuta seuraa kuin murhatun vaimonsa verinen haamu. Sellaiset edellytykset päivänpaisteiseen elämään, sellainen kohtalo, ja sellainen kuolema!
"Me teimme siinä oikein", mutisi Mathieu ajatellessaan Constancea, "kun salasimme tuolta viheliäiseltä hänen isänsä nimen. Miten hirveätä! Meidän täytyy kätkeä tämä salaisuus sydämemme syvimpään sopukkaan!"