"Hän on eräs nuori mies, jonka kohtalo on muutamien muistojen tähden minulle kallis. Te ehkä muistatte erään tytön, joka oli täällä työssä — oh, siitä on hyvin kauvan, vähintäin kolmekymmentä vuotta — Norine Moineaudin, ukko Moineaudin tyttären?"
Morange kohotti äkkiä päänsä ja katseli Constancea silmät selällään, äkkinäinen salama oli valaissut hänen muistiaan. Ennenkuin hän oli ehtinyt punnitsemaan sanojaan, antoi hän hämmästyksissään kielensä vapaasti lausua:
"Alexandre Honoré, Norinen poika, Rougemontin lapsi!"
Hämmästyneenä päästi Constance hiilihangon ja katseli läpitunkevasti Morangea.
"Vai niin, te tiedätte...! Mitä te sitten tiedätte? Teidän täytyy se sanoa minulle, älkää salatko minulta mitään, teidän täytyy sanoa kaikki, kuuletteko te!"
Mitäkö hän tiesi? Herra Jumala, hänhän tiesi kaikki. Hän puhui kauvan ja pitkäveteisesti kuin unissaan. Hän oli nähnyt kaikki, saanut tietää kaikki, Norinen raskauden, rahoista, jotka Beauchêne oli maksanut, jotta tyttö olisi saanut synnyttää lapsensa rouva Bourdieun luona, pojan viemisen löytölastenkotiin ja sitten Rougemontiin, josta hän oli myöhemmin lähtenyt karkuun varastettuaan kolme sataa frankia. Hän tiesi senkin, että tämä nuori rosvo oli sitten viettänyt mitä inhoittavinta elämää Pariisissa.
"Mutta kuka on kertonut teille kaiken tämän? Miten te tiedätte tämän kaiken?" huudahti Constance kiivaasti.
Morange teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut viitata heitä ympäröivään ilmaan, koko taloon. Hän ei edes oikein muistanutkaan, kuka hänelle oli nämät sanonut; mutta hän tiesi ne kuitenkin.
"Ymmärrättehän te, että kun on ollut kolmekymmentä vuotta samassa paikassa, niin saa tietää paljon. Minä tiedän kaikki."
Constance hätkähti ja vaikeni. Morange istui siinä ja tuijotti tuleen. Constance ajatteli, että parasta oli niinkuin oli. Koska Morange tiesi kaikki, oli hänen nyt vaan käyttäminen tuota miestä tottelevana välikappaleenaan.