"Alexandre Honoré, Rougemontin lapsi... Niin, sen pojan olen minä vihdoin löytänyt. Tiedättekö te myös, että minä kaksitoista vuotta sitten annoin tiedustella häntä, vaikka ei siitä ollut mitään hyötyä?"
Morange nyökäytti päätään, ja Constance jatkoi puhettaan, mainitsi, että hän aikoja sitten oli luopunut vanhasta ohjelmastaan, mutta silloin oli hän sattumalta keksinyt pojan.
"Niin, se tapahtui äkkiä kuin salaman leimaus. Se oli sen päivän aamuna, jolloin te näitte minun niin liikutettuna. Minun kälyni Sérafine, joka ei käy minua tervehtimässä edes neljää kertaa vuodessa, tuli kello kymmenen aikaan suureksi ihmeeksi luokseni. Hän on tullut niin omituiseksi, kuten tiedätte, ja ensin en minä edes kuulustellut hänen juttujaan, kun hän kertoili eräästä nuoresta miehestä, jonka huono seura oli turmellut ja jonka täytyisi pelastaa. Mutta mitenkä minä hämmästyin, kun hän puheli suoraa kieltä ja mainitsi minulle, mitä hän sattumalta oli keksinyt... Niin, kohtalo valvoo aina ja auttaa lopulta!"
Se olikin todella kummallinen tapaus. Viime vuosina oli Sérafine vajonnut yhä syvemmälle ja oli raivoissaan liian aikaisen vanhuutensa tähden. Ollen aina himokas saavuttamaan menetettyjä nautintojaan oli hän taaskin alkanut harhailla pitkin Pariisia ja tullut tekemisiin pahimman roskaväen kanssa. Hänen seikkailuistaan puhuttiin mitä merkillisimpiä juttuja. Erään tuttavansa naisen kautta oli hän antanut valita itsensä jäseneksi erääsen yhdistykseen, jonka tarkoituksena oli auttaa ja parantaa rikoksellisia nuorukaisia, kun he palasivat vankilasta. Hän oli ottanut muutamia asuntoonsakin Marignankadun varrelle ja elänyt kuin mieletön heidän kanssaan ikkunain ollessa peitettyinä ja ovien sulettuina. Eräänä iltana oli muuan nuori ystävä tuonut hänen luokseen Alexandren, joka jo oli kolmenkymmenen kahden vuotias pitkä nuorukainen ja oli äskettäin ollut kymmenen vuotta vankeudessa. Hän oli kuukauden päivät vallinnut Sérafinen kodissa, mutta kerran oli hän avomielisyyden puuskassaan kertonut Sérafinelle elämänsä tarinan, puhunut Rougemontista, maininnut äidistään Norinesta, kuvaillut turhia yrityksiään löytää isäänsä, jonka piti olla äärettömän rikas herra. Sérafine oli äkkiä ymmärtänyt kaikki, hän huomasi tuon yhdennäköisyyden Beauchênen kanssa, joka nyt häntä kummastutti, ja tämä yhtymys oli huvittanut häntä kokonaisen päivän, tempaissut hänen irti tylsyydentilastaan aivankuin ihan uutena ja kaikkea muuta kuin jokapäiväisenä ihmisenä. Poika parka, Sérafine ei voinut pitää häntä, hän ei ollut sanonut pojalle mitään hämmästyttävästä keksinnöstään, sillä hän pelkäsi ikävyyksiä. Mutta kun hän tunsi Constancen tiedustelut muutamia vuosia sitten, oli hän nyt tullut kertomaan Constancelle asiasta.
"Hän itse ei siis tiedä vielä mitään", lausui Constance kertomuksensa lopulla. "Kälyni lähettää hänen minun luokseni, aivankuin minä olisin joku kälyni ystävätär, joka hankkii hänelle hyvän paikan. Hän ei halunne nykyään mitään muuta kuin saada tehdä työtä. Jos hän on rikkonut, niin onhan hänellä niin paljon syitä, jotka lieventävät hänen rikostaan! Muuten, niin pian kuin minä saan hänen käsiini, niin vastaan minä hänestä; sen jälkeen ei hän tule tekemään mitään muuta kuin sitä, mitä minä tahdon."
Vaikka Sérafine ei ollut maininnut omasta osastaan tässä jutussa, tunsi Constance hänen kuitenkin siksi hyvin, että tiesi, mistä liasta Alexandre nyt tuli. Constance oli Sérafinelta kuullut ainoastaan sen valheen, jonka Alexandre oli keksinyt siitä kuuden vuotisesta vankeusrangaistuksesta, jonka hänen muka oli täytynyt kärsiä erään naisen, rakastajattarensa tähden, joka todellisuudessa oli syyllinen, mutta jonka salaisuuksia Alexandre ei tahtonut paljastaa. Mutta nämät olivat ainoastaan tunnetut vuodet niistä kahdestatoista, joina hän oli ollut kateissa, ja hyvällä syyllä voi luulla, että hän oli tehnyt mitä pahimpia häpeällisiä tekoja, koko joukon tuntemattomia rikoksia niinä vuosina, jolloin kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Vankeusvuodet näyttivät muuten olleen hänelle hyödyllisenä lepoaikana, ne olivat tehneet hänen tyynemmäksi, hienommaksi, ja hän oli nyt päättänyt olla enää heittäytymättä hunningolle. Kun hän oli saanut siistimmän puvun ja Sérafine oli hänelle neuvonut hieman tapoja, oli hänestä tullut jotakuinkin sievännäköinen nuori mies.
Morange käänsi silmänsä hehkuvista hiilistä, joihin hän oli tuijottanut.
"Mitä te hänelle aiotte tehdä? Onko hänellä mitään tietoja? Onko hänellä edes jonkunlainen käsiala?"
"Hänen käsialansa on hyvä. Luonnollisesti ei hän paljon tiedä. Sentähden minä juuri annan hänen teidän huostaanne. Teidän täytyy höylätä häntä ja antaa hänelle yleiskatsaus kaikesta. Vuoden tai kahden perästä täytyy hänen tuntea tehdas yhtä hyvin kuin sen omistaja, se on minun tahtoni."
Nämät viimeiset sanat olivat täydellisesti selittäväiset, ja ne herättivät kassanhoitajan terveen järjen. Alkavasta hulluudestaan huolimatta oli hän vielä kelpo numeromies, joka ajatteli selvästi ja järkevästi.