"Ah, teidän täytyy olla aina iloinen. Te olette aivan liian kaunis, nyt minä suutelen teitä."
"Suudelkaa vaan, herra Morange. Tiedättekö, nukke, jonka annoitte minulle, on saanut nimekseen Margot, ett'ekä te voi aavistaakaan, miten kiltti ja tottelevainen se on. Tulkaa joskus tervehtimään sitä!"
Morange suuteli Hortensea, ja kalpeassa talvi-ilman valaistuksessa katseli hän sitten tytön jälkeen sydän polttavana ja valmiina marttyyriksi. Ei, sehän olisi liian halpamaista ... tuon tytön täytyy olla aina iloinen. Ja hitaasti lähti hän sillalta, sanat palasivat takaisin hänen mieleensä ja nyt ne olivat terävät ja vaativat vastausta. "Antaisiko hän tämän uuden rikoksen tapahtua ilmoittamatta, mitä hän tiesi?" Ei, ei, se oli mahdotonta, hänen pitäisi toimia. Mutta kaikki oli vielä kuin sumussa, miten hän puhuisi, miten hän toimisi? Ja kun hän saapui konttooriin, rikkoi hän neljänkymmenen vuotiset tapansa rupeamalla kirjoittamaan pitkää kirjettä sen sijaan, että olisi aloittanut heti yhteenlaskunsa. Tämä kirje, joka oli osoitettu Mathieulle, kertoi koko jutun, Alexandren ilmaantumisen, Constancen suunnitelmat ja sen palveluksen, jonka hän itse oli luvannut Constancelle. Kaikki tämä tuli hänen kynästään kuin rippi, jolla hän kevensi sydäntään, mutta hän ei maininnut itsellään olevan mitään osaa tässä oikeudenharjoitustyössä, joka tuntui liian raskaalta hänen hartioilleen. Sittenkuin Mathieu olisi saanut tiedon, olisi heitä kaksi, ja silloin olisi heillä tahtoakin. Ja hän pyysi lopuksi Mathieun saapumaan huomenna, ei ennen kello kuutta, sillä hän tahtoi oppia tuntemaan Alexandren, hän tahtoi nähdä, miten keskustelut päättyvät ja mitä Constance häneltä vaatii.
Yö ja seuraava päivä olivat hänelle hyvin vaikeat. Portinvartijatar kertoi myöhemmin, että neljännessä kerroksessa asuva vuokralainen oli kuullut Morangen koko yön kävelevän edestakaisin. Hän oli paukutellut ovia ja siirrellyt huonekaluja aivankuin olisi aikonut muuttaa. Hän luuli myös kuulleensa huutoja, nyyhkytyksiä ja hullun puhelua; tuntui aivan siltä kuin hän olisi puhellut haamuille, palvellut vainajia jollakin salaperäisellä tavalla. Ja päivän kuluessa nähtiin hänessä konttoorissa levottomuutta herättäviä oireita. Vähintäin kymmenen kertaa meni hän ilman minkäänlaista syytä alas, jäi seisomaan käynnissä olevain koneitten luokse, meni sitten taas laskutöihinsä hämmästyneenä siitä, ett'ei löytänyt sitä, jota hän niin tuskallisilla ponnistuksilla etsi. Kello neljän aikaan kun tuli pimeä, havaitsivat hänen apulaisensa, että hän lopetti työnsä. Hän odotti ja katseli kelloa. Ja kun kello löi viisi, tarkisti hän vielä kerran erään yhteenlaskun; sitten nousi hän ylös ja lähti jättäen kassakirjan auki aivankuin hän heti olisi aikonut palata takaisin jatkaakseen yhteenlaskuaan.
Morange meni galleriaan, johon yhdistyi se käytävä, joka yhdisti tehtaat ja asuinrakennuksen. Tähän aikaan oli koko laitos valaistu, sähkölamput levittivät valoaan, niin että oli valoisa kuin kirkkaalla päivällä, ja seinät vavahtelivat koneitten käynnistä. Ennenkuin hän tuli käytävään, äkkäsi hän äkkiä hissin, tuon hirveän syvyyden kuilun, johonka Blaise oli syöksynyt neljätoista vuotta sitten. Tämän onnettomuuden jälkeen oli aukko ympäröitty aitauksella, jossa oli veräjä, niin että kukaan ei voinut pudota alas, ell'ei hän itse avannut veräjää heittäytyäkseen alas. Hissi oli alhaalla ja veräjä sulettuna, ja vastustamattoman voiman kulettamana meni Morange eteenpäin ja katsoi kauhistuneena syvyyteen. Hän oli näkevinään koko murhenäytelmän, murskautuneen ruumiin tuolla alhaalla, hän tunsi saman kauhun jäätävän itseään kuin silloinkin. Miksi ei hän tekisi loppua kaikesta, koska hän kärsi niin hirveästi, koska hän ei voinut enään nukkuakaan ja koska hän oli luvannut molemmille vainajilleen tulevansa perässä? Viimeksi toissapäivänä oli hän nojatessaan sillan kaidepuuhun tuntenut melkein vastustamattoman halun saada kuolla. Jos hän silloin olisi menettänyt tasapainonsa, olisi hän nyt vapaa ja hän saisi vihdoinkin maata haudan rauhassa molempain vaimojensa välissä. Äkkiä tuntui hänestä kuin kysymyksen ratkaisu olisi kuiskattu hänelle alhaalta syvyydestä; alkavassa hulluudessaan oli hän kuulevinaan äänen, Blaisen äänen huutavan syvyydestä: "Tulkaa sen toisen kanssa! Tulkaa sen toisen kanssa!" Hän hätkähti ja suoristi vartalonsa, vastaus hänen epäröimiseensä oli tullut äkkiä kuin salaman leimahdus. Se oli ainoa ja viisas ratkaisu, se selvitti kaikki. Se tuntui hänestä niin yksinkertaiselta, että hän kummasteli, miksi hän oli saanut ajatella sitä niin kauvan. Tästä hetkestä asti sai tuo heikko ja hellämielinen miesparka rautaisen tahdon, ylenluonnollisen rohkeuden, jota oli kannattamassa mitä selvin ajatuskyky ja hienoin viekkaus.
Ensin valmisteli hän kaikki, lykkäsi puskurin eteen, jotta hissiä ei saataisi ylös hänen poissa ollessaan, tarkasti myöskin, että kaidepuitten veräjän voi avata ja sulkea helposti. Hän käveli kevein askelin ja katseli varovasti ympärilleen; hän ei tahtonut, että joku olisi kuullut tai nähnyt häntä. Sitten sammutti hän kaikki kolme sähkölamppua, jotta galleria muuttui aivan pimeäksi. Alhaalta, ammottavasta luukusta, tunki yhä ylös hälinä työpajoista. Nyt vasta kun kaikki oli valmista, kääntyi hän käytävään mennäkseen pieneen salonkiin.
Constance odotti häntä siellä yhdessä Alexandren kanssa. Hän oli antanut Alexandren tulla puolta tuntia aikaisemmin, hän tahtoi ripittää tätä nuorukaista, mutta ei antanut hänen vielä aavistaa, minkä aseman hän aikoi hänelle tässä talossa. Hän piti tarpeettomana antautua heti tämän pojan valtaan ja oli sentähden sanonut tahtovansa sukulaisensa, paroonitar de Lowiczin suosituksesta hankkia hänelle paikan. Mutta hillityllä innolla tarkasteli ja tutki hän poikaa ja oli ihastunut nähdessään tämän olevan vahva ja tarmokas, kasvot ankarat ja niissä pari peloittavaa silmää, jotka ennustivat kostajaa. Sittenkuin Constance olisi täydentänyt hänen kasvatuksensa, tulisi hänestä erittäin hyvä välikappale. Alexandre ei ymmärtänyt varmasti mitään, mutta hän vainusi jotakin, hän tunsi, että hänen kohtalonsa ratkaistiin, hän odotti saalista kuin nuori susi, joka on olevinaan kesy voidakseen sitten levossa ja rauhassa syödä koko lammaslauman.
Kun Morange tuli sisään, huomasi hän ainoastaan yhden asian, Alexandren yhtäläisyyden Beauchênen kanssa, tuon äärettömän suuren yhtäläisyyden, joka oli äsken niin suuresti vaikuttanut Constanceen ja saanut hänen kauhusta jäykistymään. Morangesta tuntui siltä kuin olisi hän päähänpistollaan tuominnut vanhan isäntänsä kuolemaan.
"Minä olen odottanut teitä, ystäväni; te tulette liian myöhään, te, joka muuten olette niin täsmällinen."
"Minulla oli siellä pieni työ, jonka tahdoin saada loppuun."