Mutta Constance laski leikkiä, hän oli hyvällä päällä. Ja nyt meni hän heti asiaan.
"Tässä on herra, josta olen puhunut. Te saatte aluksi ottaa hänet huostaanne ja antaa hänelle harjaannusta, vaikka hän ei alussa voisikaan tehdä muuta kuin käydä asioilla. Se on siis päätetty, eikö niin?"
"Minä otan hänen huostaani, luottakaa minuun."
Constance lähetti luotaan Alexandren sanoen, että tämä voi alkaa virkansa seuraavana aamuna. Silloin tarjoutui Morange kohteliaasti näyttämään hänelle konttooriansa ja vielä avoinna olevia työpajoja.
"Siten saa hän yleissilmäyksen huoneustoista ja voi huomenna aamulla tulla suoraan minun luokseni."
Constance näytti aivan ihastuneelta kassanhoitajan kohteliaisuudesta.
"Se oli kaunis ajatus, ystäväni, tuhansia kiitoksia siitä. Hyvästi nyt, nuori herrani, me pidämme huolta teidän tulevaisuudestanne, jos te olette ymmärtäväinen itse."
Mutta nyt tuli hän aivan kankeaksi kauhusta, sillä nyt tapahtui aivan omituista ja mieletöntä... Morange oli antanut Alexandren mennä edellä ja sitten kääntyi hän itse Constanceen sekä lausui matalalla, tutunomaisella äänellä, kasvot aivan lähellä Constancen kasvoja ja virnistellen kuin hullu:
"Ha ha! Blaise on tuolla alhaalla syvyydessä! Hän puhuu, hän on puhunut minulle! Ha ha! Kuperikeikka! Tahdotko nähdä kuperikeikan? Sinä saat nähdä vielä yhden kuperikeikan, vielä yhden kuperikeikan!"
Ja sitten katosi hän Alexandren kanssa. Constance oli kuulostellut häntä hämmästyneenä. Se oli niin odottamatonta, niin hullumaista, että hän ei ollut aluksi ymmärtänyt mitään. Mutta sitten ... millainen salaman välähdys! Morange oli puhunut tuosta murhasta, siitä, josta hän ei ollut muulloin koskaan puhunut ja joka oli neljätoista vuotta ollut kuin haudattuna, ja nyt heitti hän sen Constancelle vasten kasvoja hullun tavalla nauraen. Mistä tuli tuo katkeruus miesparkaan, mistä tuo hämärä uhkaus, jonka Constance tunsi häilyvän päänsä päällä kuin jääkylmän ilmavedon tuolta syvyyden kuilusta? Hän tuli kalman kalpeaksi, hän sai hämärän aavistuksen jonkinlaisesta hirveästä kohtalon kostosta, saman kohtalon, jota hän vielä äsken luuli voivansa hallita. Niin se oli. Hän oli olevinaan neljätoista vuotta sitten samassa salongissa, hän seisoi siinä jäykistyneenä, kuunnellen kaikkia ääniä, jotka tulivat tehtaasta, odotellen putoamisen kumeata jysähdystä niin kuin hän neljätoista vuotta sitten, sinä iltana, oli odottanut kuullakseen sen toisen murskaantuvan.