Morange näytti kuitenkin Alexandrelle tietä, kulki lyhyin, kevein askelin ja puheli hyväntahtoisesti hänen kanssaan.
"Pyydän anteeksi, että menen edellä, mutta minun täytyy näyttää teille tietä. Tällaisessa talossa on niin paljon sokkeloita, portaita, käytäviä ja muita loppumattomiin. Nyt kääntyy käytävä vasemmalle, niinkuin näette."
Kun he olivat tulleet galleriaan, oli siellä pilkkosen pimeä, ja Morange huudahti aivan luonnolliselta tuntuvalla suuttuneella äänellä:
"Kas niin, koskaan ei täällä ole mitään järjestystä! He eivät ole sytyttäneet tulia, ja nappi on tuolla etäällä. Minä tiedän onneksi, mihin asetan jalkani, minä, joka olen kulkenut täällä neljäkymmentä vuotta. Olkaa varovainen, seuratkaa vaan minua!"
Hän sanoi nyt Alexandrelle joka askeleen, mitenkä se oli astuttava, hän neuvoi kohteliaalla tavalla äänen ollenkaan värähtelemättä.
"Älkää päästäkö minun kättäni, kääntykää vasemmalle. Nyt menemme vaan suoraan eteenpäin. Mutta odottakaa ... täällä on aitaus ja veräjä ... nyt olemme sillä kohdalla, kuuletteko, minä aukasen veräjän ... seuratkaa minua, minä näytän tietä."
Morange otti vielä askeleen pimeyteen, tyhjään ilmaan. Ääntäkään päästämättä alkoi hän pudota. Alexandre, joka seurasi hänen kinterillään, jotta ei eksyisi, tunsi kauhukseen lattian katoovan jalkainsa alta. Mutta hän ei voinut peräytyä, hän otti täyden askeleen, kiljahti ja putosi. Molemmat ruumiit olivat sitten siellä murskautuneina. Morange hengitti vielä muutamia sekunteja. Mutta Alexandre makasi siinä pääkallo halenneena ja aivoainetta ympärillään samalla paikalla, josta Blaise oli löydetty.
Nyt syntyi suuri hälinä kun löydettiin nuo molemmat ruumiit eikä voitu selittää onnettomuuden syytä. Morange vei salaisuutensa mukanaan hautaan, selityksen siihen julmaan oikeudenkäyttöön, jota hän oli harjoittanut, ehkä rangaistakseen siten Constancea, ehkä hyvittääkseen sen vanhan rikoksen, jolloin Denisiltä vietiin hänen kaksoisveljensä; nyt oli hän saanut korvauksen pienessä tyttäressään Hortensessa, jonka piti elää onnellisena Margotinsa, kauniin, tottelevaisen nukkensa kanssa. Morangella ei varmaan itsellä ollut mitään selvää käsitystä korkeammasta, kostavasta oikeudesta, jonka hirmumyrsky vei mukanaan ihmishenkiä. Hän ei ollut ymmärtänyt, vaan ainoastaan toiminut. Mutta tehtaassa oli ainoastaan yksi ajatus, kaikki sanoivat, että hän oli hullu, että hän yksin oli syynä onnettomuuteen, varsinkin kun ei muuten voitu selittää lamppujen sammuttamista, veräjän aukasemista eikä kuperikeikkaa tuonne syvyyteen.
Että hän oli ollut mielipuoli, se tuli aivan selväksi seuraavina päivinä, kun hänen portinvartijattarensa kertoili hänen omituisesta käytöksestään ja varsinkin kun poliisikomissarius tuli pitämään hänen asunnossaan tarkastusta. Hän oli hullu, hän oli rutihullu. Ensiksikin ei kukaan olisi voinut mielessäänkään kuvitella niin huonossa kunnossa olevaa asuntoa, keittiö näytti tallilta, salongissa olevat huonekalut olivat pölystä harmaat ja salissa olisi voinut luulla ryövärijoukon mellastelleen: huonekalut oli ladottu toistensa päälle ikkunain eteen, niin että siellä vallitsi nokimusta pimeys, ja minkätähden hän oli näin tehnyt, sitä ei kukaan voinut tietää. Ainoastaan Reinen huoneessa oli siistiä ja puhdasta kuin pyhätössä, huonekalut olivat niin kiiltävät kuin olisi hän niitä hankannut joka päivä. Mutta kaikkein selvimmin tuli hänen mielipuolisuutensa näkyviin makuuhuoneen suhteen, joka oli muutettu museoksi. Seinät olivat täynnä hänen vaimonsa ja tyttärensä valokuvia. Ikkunaa vastapäätä olevalla pöydällä oli se pieni tabernaakeli, jota hän kerran oli näyttänyt Mathieulle; Valérien ja Reinen valokuvat, molemmat kahdenkymmenen ijässä otetut, olivat keskipisteenä, ja niitten ympärillä mahdottoman paljon muita valokuvia Valériestä ja Reinestä lapsina, nuorina tyttöinä, naisina, kaikissa asemissa ja kaikenlaisissa puvuissa. Ja pöydällä oli kuin uhrialttarilla yli sata tuhatta frankia, korkea kasa kullassa, hopeassa ja vieläpä vaskessakin; siinä olivat kaikki rahat, jotka hän likaisessa saituudessaan oli säästänyt vuosien kuluessa. Nyt vihdoinkin tiedettiin, mihin hänen säästönsä olivat joutuneet; hän oli antanut ne molemmille vaimoilleen, jotka yhä olivat olleet hänen tahtonaan, hänen rakkautenaan ja hänen kunnianhimonaan. Omantunnon vaivassa siitä, että hän oli uneksuessaan tekevänsä heidät rikkaiksi tappanutkin heidät, lahjoitteli hän nyt heille näitä rahoja, jotka he niin mielellään olisivat tahtoneet saada ja joita he hehkuvalla halulla olisivat käyttäneet hyväkseen. Hän oli ansainnut ne ainoastaan heidän tähtensä, hän toi heille kaikki, ei ottanut soutaakaan omia huvejaan varten, hän koetti innolla lepyttää ja ilahuttaa heidän haamujaan. Koko kortteli puhui kauvan tuosta vanhasta, hullusta herrasta, joka oli ollut melkein nälkään kuolemaisillaan sellaisen pöydälle kootun aarteen, vaimonsa ja tyttärensä valokuvilla uhratun rahan ääressä.
Kun Mathieu kello kuuden aikaan tuli tehtaasen, sattui hän keskelle onnettomuudesta pelästyneitä ihmisiä. Jo aamulla oli Morangen kirje saattanut hänet levottomaksi omituisen kertomuksensa tähden löydetystä Alexandresta, jonka Constance tahtoi tuoda taloon, ja vaikka kirje oli hyvin selvä ja ymmärrettävä, oli siinä kuitenkin aukkoja, jotka pelästyttivät häntä. Hän oli lukenut sen kolmasti ja ruvennut aina lukiessaan tuskallisesti arvailemaan, sillä koko juttu tuntui hänestä hämärältä uhkaukselta. Ja kun hän nyt saapui yhtymäpaikkaan, tulikin hän noitten kahden verisen ruumiin eteen, jotka Victor Moineaud oli äsken kantanut esiin ja asettanut vieretysten. Kauhusta jäykistyneenä kuunteli hän poikaansa Denistä, joka innokkaasti kertoili tapahtuneesta onnettomuudesta, mitenkä molemmat murskautuneet ruumiit oli löydetty toistensa päältä, tuo vanha kassanhoitaja ja tuo nuori mies, jota ei kukaan tuntenut. Mathieu ymmärsi heti, että se oli Alexandre, mutta hän vaikeni, hän ei tahtonut antaa luottamustaan kenellekään, ei edes pojalleen, sillä kaikki hänen hirveät otaksumisensa olivat vielä niin häilyvät. Yhä kasvavalla levottomuudella kuunteli hän kerrottavan niistä muutamista tosiasioista, jotka tunnettiin, gallerian lamppujen sammuttamisesta, aina suletusta aituuksen veräjästä, jonka ainoastaan voi aukaista se, joka tunsi lukon salaisuudet. Kun Victor Moineaud nyt huomautti, että vanhus oli varmaankin pudonnut ensin, koska nuorukaisen toinen jalka oli hänen mahansa päällä, tuli Mathieu ajatelleeksi, mitä oli tapahtunut neljätoista vuotta sitten, hän muisti, miten ukko Moineaud oli nostanut ylös Blaisen samasta paikasta, josta poika nyt toi Morangen ja Alexandren. Blaise! Uusi ajatus tuli hänen mieleensä, hirveä epäluulo häikäsi häntä siinä pimeydessä, jossa hänen epäluulonsa koettivat löytää itselleen tietä. Hän antoi Denisin hoitaa asioita täällä ja meni itse Constancen luokse.