"Ei, minulla ei ole tarmoa, minä olen voitettu. Ulkonaiset haavat ovat aina parantuneet. Mutta tämän haavan on tehnyt minun oma vereni, tämä on sisäistä verenvuotoa, joka tukehuttaa minut. Nyt viimeisenä päivänä nähdään, että meidän ilomme, meidän terveytemme, meidän voimamme on ollut valhetta."

Mathieu kauhistui tätä uhkaavaa onnettomuutta, hän lähti ulos ja itki viereisessä huoneessa, hän luuli Mariannen kuolevan ja jäävänsä itse yksin.

Myllyn ja maatilan välillä oli syntynyt tämä onneton riita Lepailleurin nummimaan johdosta, joka oli Chantebledin maitten välissä. Vanhaa, romantista, muurivihreää kasvavaa myllyä, jossa oli sammalta kasvava ratas, ei ollut enään moniin vuosiin ollut olemassa. Grégoire oli tehnyt täyttä totta isänsä aatteesta, hän oli hajottanut vanhan myllyn ja rakentanut sen sijaan suuren höyrymyllyn, joka oli sivuradalla yhteydessä Janvillen rautatienaseman kanssa. Itse oli hän hankkimassa itselleen kauniin omaisuuden siitä asti kuin hän oli saanut jauhatettavakseen paikkakunnan viljan, ja hän oli melkoisesti tasaantunut, hän oli nyt vahvaruumiinen noin neljänkymmenen vuoden ikäinen herra, ja hänen nuoruuden vilkkaudestaan ei ollut jälellä muuta kuin kiivas luonne, jonka purkauksia ei kukaan muu voinut lieventää kuin hänen hyvänluontoinen ja ymmärtäväinen vaimonsa Thérèse. Monet kerrat oli hän ollut vähällä joutua riitaan appensa Lepailleurin kanssa, joka ylpeili seitsemästäkymmenestä vuodestaan. Vanha mylläri ei ollut voinut estää uuden myllyn rakentamista, vaikka hän oli ennustanut siitä varmaa perikatoa, mutta nyt teki hän pilkkaa ahkerasti työskentelevästä höyrymyllystä julmistuneena siitä, että hän taaskin oli ollut väärässä. Hän oli voitettu toisen kerran: ei siinä kyllin, että Chantebledin runsaat sadot olivat saattaneet hänen ennustuksensa tuosta lutkasta, maasta, häpeään, nyt alkoi myöskin hänen halveksimansa mylly uudestaan elää, siitä tuli jättiläinen, joka jauhoi suuria rikkauksia hänen vävylleen. Pahinta oli se, että hän tahtoi yhä itsepintaisesti elää nähdäkseen ainaisia tappioitaan ja tunnustamatta koskaan tulleensa voitetuksi. Yksi ainoa ilo oli hänellä jälellä, se lupaus, jonka Grégoire oli antanut hänelle, että nimittäin nummimaata ei luovuteta, ja tämän lupauksen oli Grégoire myöskin pitänyt. Mutta sitäpaitse oli Lepailleur houkutellut häneltä lupauksen, että tuota maata ei koskaan viljeltäisi. Tuon laihan nummimaan katseleminen, joka oli kuin hedelmättömyys itse mehukkaitten ja viheriöitseväin peltojen vieressä, ilahutti häntä hänen kateellisuudessaan, ja se oli kuin vastalause ympärillä olevaa hedelmällisyyttä vastaan. Ja siellä orjantappurapensaitten ja kivien keskessä nähtiin hän usein kävelevän kuin vanha kuningas tyytyväisenä tähän alastomuuteen, ja sieltä etsi hän luultavasti myöskin tekosyitä riitoihin, sillä se oli juuri hän, joka kerran tällaisella kävelyretkellään keksi sen, että Chantebled oli anastanut osan tuota nummimaata, ja tästä johtui se, että Fromentein perheen pitkällinen onni uhkasi muuttua.

Grégoire oli liikeasiain suhteen hyvin ankara, hänen päähänsäkään ei juolahtanut, että hän luopuisi jostakin oikeudestaan. Kun appensa tuli ja kertoi hänelle, että Chantebledin asukkaat olivat hävyttömästi kyllä kyntäneet enemmän kuin kolme hehtaaria hänen maataan luultavasti tarkoituksella jatkaa tätä kaunista rosvousta, tahtoi Grégoire heti päästä asiasta selville, sillä hän ei sallinut, että tultiin liian lähelle hänen oikeuksiaan. Onnettomuudeksi ei voitu löytää rajamerkkejä. Mathieu voi sentähden väittää, että erehdys oli tapahtunut vasten tahtoa taikka että rajan yli ei oltu menty. Mutta Lepailleur vakuutteli vihaisena päinvastoin, hän veti kepillä rajaviivan ja vannoi, että se oli oikein, korkeintaan voisi se erota kymmenen sentimetriä oikeasta rajaviivasta. Ja eripuraisuus syntyi eräässä keskustelussa molempain veljien, Gervaisin ja Grégoiren välillä, jolloin jälkimäinen lausui anteeksi antamattomia sanoja. Seuraavana päivänä tuli riita julkiseksi, sillä Grégoire veti asian oikeuteen. Gervais vastasi tähän sillä uhkauksella, ett'ei hän lähetä jyvääkään jauhettavaksi myllyyn, ja tämä oli vaarallinen vastaisku, sillä Chantebled oli ollut uuden höyrymyllyn paras käyttäjä. Asema tuli päivä päivältä yhä pahemmaksi, sovinto oli pian aivan mahdoton varsinkin kun Ambroise, jota oli pyydetty sovittajaksi, ryhtyi liian kiivaasti asiaan ja saattoi molemmat riitapuolet tyytymättömiksi. Veljesviha laajeni, heitä oli nyt kolme veljeä sodassa toisiaan vastaan. Tulisiko koko perhe tämän hävitysraivon saastuttamaksi elettyään niin monta vuotta terveellisessä, järjellisessä ja hellässä sovussa?

Mathieu koetti luonnollisesti myöskin välittää. Mutta jo ensi sanat lausuttuaan tunsi hän, että jos hän epäonnistuisi, jos hänen isällistä arvoaan ei tunnustettaisi, tulisi eripuraisuus täydelliseksi. Hän odotti; omasta puolestaan ei hän ollut luopunut taistelusta, mutta hän odotti sopivaa aikaa. Jokainen eripuraisuuden päivä lisäsi hänen levottomuuttaan. Koko hänen työtään, koko hänen luomaansa pientä kansaa, sitä pientä valtakuntaa, jonka hän oli perustanut, uhkasi äkillinen perikato. Sellainen laitos voi elää ainoastaan rakkauden avulla, sama rakkaus, joka sen oli luonut, voi yksin tehdä sen pysyväiseksi, ja se kukistuu, niin pian kuin veljellisen yhteistunteen siteet katkeavat. Sen sijaan että jättäisi jälkeensä elämäntyönsä sen ollessa täydessä kukoistuksessa, näkisi hän sen nyt raastettuna, tahrattuna ja kuolleena, ennenkuin hän itse olisi kuollut.

Eräänä iltana, synkkänä hämäränhetkenä syyskuun viimeisinä päivinä, antoi Marianne lykätä leposohvansa ikkunan ääreen; ainoastaan Charlotte hoiti häntä, hänen luonaan ei ollut tässä nyt liiankin suuressa asunnossa, joka oli tullut vanhan metsästyspaviljongin sijaan, ketään muita kuin nuorin poikansa Benjamin. Siitä asti kuin sisällinen sota oli alkanut raivota perheessä, oli hän sulkenut ovensa, hän tahtoi avata ne ainoastaan kaikille sovintoon suostuville lapsilleen, jos he jonakin päivänä tahtoisivat tulla sopimaan hänen luokseen. Mutta hän epäili saavansa nauttia tätä ainoata lääkettä, joka olisi antanut hänelle uuden elämän. Kun Mathieu nyt istui hänen vieressään pitäen hänen kättään omassaan, eivät he alussa puhuneet mitään, he katselivat vaan avointa kenttää, maatilan alueita, jotka etäämpänä peittyivät sumuun, myllyä tuolla Yeusen rannalla korkeine savuavine piippuineen, ja Pariisia taivaanrannan tuolla puolla, kellertävänpunaista valoa kuin äärettömän suuren ahjon valo.

Hetket kuluivat. Mathieu oli iltapäivällä tehnyt pitkän kävelyretken Mareuiliin ja Lillebonneen haihduttaakseen surujaan. Vihdoin lausui hän matalalla äänellä aivankuin olisi puhunut itsekseen:

"Ei koskaan ole kyntö ollut niin helppoa kuin tänä vuonna. Tuolla ylämaassa on maan laatu uuden viljelysjärjestyksen kautta yhä parantunut, ja myöskin näillä viertomailla on hiekkamaa tullut paljon voimakkaammaksi sen uuden kastelutavan avulla, jonka Gervais on keksinyt. Siitä asti kuin maatila on tullut hänen ja Clairen käsiin, on maatilan arvo tullut melkein kaksinkertaiseksi. Siinä on ainainen kukoistus, työn voitolla ei ole rajojakaan."

"Mitä siitä on hyötyä, ell'ei rakkautta enään ole?" mutisi Marianne.

"Sitten", jatkoi Mathieu hetken vaiti oltuaan, "menin minä Yeusen rannoille ja näin etäältä, että Grégoire on saanut uuden koneensa, jonka Denis on hänelle rakentanut. Sitä purettiin juuri pihalle vaunuista. Se antaa myllynkiville sellaisen nopeuden, että hyvästi kolmas osa voimasta säästyy. Kun on tällaiset työkapineet, niin maa voi synnyttää kokonaisia viljameriä lukemattomille ihmisille, kaikki saavat leipää. Tuo kone enentää syvällä ja tasaisella hengityksellään yhä vaan rikkautta."