"Oh", mutisi Benjamin ja hänen kauniit silmänsä tuijottivat kankeasti kauvas etäisyyteen, "miten onnellinen hän on, kun saa nähdä toisia virtoja, toisia metsiä, toisia aurinkoja!"
Mutta Marianne tunsi väristystä.
"Ei, ei, poikani, ei ole muita virtoja kuin Yeuse, ei muita metsiä kuin meidän Lillebonnemetsät, ei muuta aurinkoa kuin meidän aurinkomme täällä Chantebledissä. Tule vielä kerran suutelemaan minua, suudelkaamme vielä kerran toisiamme, ja sitten tulen minä terveeksi, emmekä me koskaan, emme koskaan erkane toisistamme!"
Se oli suuri päivä, voiton päivä, sillä perhe oli saanut ratkaisevan voiton voittamalla eripuraisuuden. Nyt oli perhe voittamaton.
Hämärän hetkenä samana iltana istuivat Mathieu ja Marianne niinkuin edellisenäkin iltana käsi kädessä ikkunan ääressä, josta he näkivät alueittensa leviävän taivaanrantaan asti, missä Pariisin jättiläisahjo syöksi keltaisenpunervaa valoaan ilmaan. Mutta tämä ilta ei ollut edellisten kaltainen, nyt olivat he ylen onnelliset, täynnä ääretöntä toivoa!
"Tunnetko itsesi terveemmäksi nyt? Tunnetko voimain palaavan ja sydämen sykkivän rauhallisesti?"
"Ah, ystäväni, minä tunnen itseni aivan terveeksi, suru oli ainoa sairauteni. Huomenna minä olen voimakas taas!"
Mathieu vaipui syviin ajatuksiin katsellessaan valloituksiaan, kaikkea tätä maata, joka ulottui tuonne kauvas auringon laskuun. Ja taas johtuivat muistot mieleen, hän muisti aamun enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli jättänyt Mariannen ja lapset kolmellakymmenellä soulla vanhaan metsästyspaviljonkiin metsänlaidassa, jonne he säästäväisyydestä olivat muuttaneet asumaan. Heillä oli velkoja, he olivat jumalallisen iloiset ja suruttomat neljän aina nälkäisen lapsensa kanssa, tuon poika- ja tyttövirran kanssa, jonka he luottamuksessa elämään antoivat vapaasti pulputa esiin lähteestään. Sitten muisti hän kotiin tulonsa eräänä iltana kuukausipalkkansa kolmesataa frankia taskussaan, ne laskelmat, joita hän sitten oli tehnyt kehnossa levottomuudessaan ja kaiken sen itsekkäisyyden saastuttamana, jota hän oli hengittänyt Pariisissa. Beauchêne, jolla oli ollut konetehdas ja pieni Mauricensa, ainoa poika, jota kasvatettiin tulevaksi teollisuusruhtinaaksi, oli ennustanut, että hän kuolisi vaimonsa ja lapsijoukkonsa kanssa kurjuuteen. Ja Séguinit, heidän silloiset isäntänsä, olivat levitelleet miljoonansa hänen eteensä, kerskailleet komeasta palatsistaan, surkutelleet ja pilkanneet häntä, nuo ihmiset, jotka viisaudessaan olivat ymmärtäneet rajoittaa lastensa lukumäärän yhteen poikaan ja yhteen tyttöön. Vieläpä Morange parkakin oli puhellut, miten hän hankkii kuninkaalliset myötäjäiset tyttärelleen Reinelle, he olivat uneksineet kahdestatoista tuhannesta frankista ja halveksivat sydämensä pohjasta lapsirikkaita perheitä, jotka muka olivat itse syypäät köyhyyteensä. Niin, vieläpä Lepailleuritkin, myllyn isäntäväki, epäilivät tuota herrasmiestä, joka oli heille velkaa kaksitoista frankia munista ja maidosta, ja he ajattelivat, tokko hän voikaan maksaa velkaansa, koska hän on niin hullu, että hankkii itselleen noin paljon lapsia. Niin, se on totta, hän tunnusti rikollisuutensa, hän sanoi silloin, että hän ei koskaan saisi konetehdasta, ei taloa ei myllyä eikä edes sellaista paikkaa, josta olisi kaksitoista tuhatta tuloja. Toisilla oli kaikkea, hänellä ei mitään. Nuo toiset, rikkaat, olivat siksi viisaat, ett'eivät hankkineet lapsia rasituksekseen, ja hän, köyhä, hankki lapsia elätettäväkseen toisensa jälkeen lukumäärää laskematta. Se oli hulluutta. Ja vihdoin tuli hänen mieleensä suloinen muisto, rakkauden ja toivon kuuma virta, joka kaikkein näitten tyhmien ajatusten jälkeen oli ajanut hänet Mariannen syliin ja saanut hänen hankkimaan vieläkin yhden lapsen maailmaan.
Mutta neljänkymmenen vuoden kuluessa oli tämä hänen hulluutensa muuttunut viisaudeksi. Hän oli voittanut jumalallisen suruttomuutensa avulla, köyhä oli voittanut rikkaat; tarmokas kylväjä, joka täysin kourin oli kylvänyt kylvöään, oli saanut korjata runsaat sadot. Ja tänään oli hän saanut uuden vakuutuksen voitostaan. Beauchênen konetehtaan oli hän saanut poikansa Denisin kautta, hän oli näkevinään sen edessään kuin työn kaupungin, jossa on jyskiviä koneita ja jossa miljoonia taottiin. Séguinin talon oli hän myöskin saanut poikansa Ambroisen kautta ja vielä entistäänkin komeampana, koristettuna kaupan tuottamalla saaliilla kaikista maailman osista. Lepailleurin myllyn oli hän saanut poikansa Grégoiren kautta kymmenen kertaa kukoistavammassa kunnossa kuin ennen, ja onnen viimeinen lahja on se, että se itse kruunaa voittajan työn. Surullinen, verraton rangaistus oli vienyt pois Morangen säälittävän perheen, hulluuden ja veren hirmumyrsky oli vienyt sen muassaan. Ja muut yhteiskunnan loisolennot olivat kulkevinaan hänen ohitsensa ja tulivat lakaistuiksi lokaviemäriin: Sérafine, Moineaudit ... ja hän itse, Mathieu, oli ainoa, joka kykeni seisomaan paikallaan, hän ja Marianne, tässä Chantebledissä, jonka he olivat valloittaneet Séguineiltä ja jossa heidän lapsensa Gervais ja Claire nyt hallitsivat ja jatkoivat heidän hallitsijasukuaan. Se oli heidän valtakuntansa, pellot ulettuivat niin kauvaksi kuin voi nähdä illan auringon valossa, se oli heidän työnsä tulos tämä kaikki elämä, jonka he olivat luoneet tahdon lujuudellaan ja rakkauden ja toiminnan kyvyllään.
"Katsohan, katsohan", sanoi Mathieu tehden suuremmoisen liikkeen, "kaikki tämä on syntynyt meistä ja meidän täytyy rakastaa toisiamme ja olla yhä onnellisemmat, jotta kaikki tämä eläisi."