"Ah", vastasi Marianne iloisesti, "nyt se elää ikuisesti, koska me olemme sopineet ja voittaneet voiton."

Voiton! Lukuisan perheen luonnollisen ja välttämättömän voiton! Lukumääränsä tähden olivat he lopulta panneet kaikki valtansa alle, valloittaneet kaikki. Hedelmällisyys oli kaikkivaltias, voittamaton valloittaja. Ja tämä valloitus oli tapahtunut itsestään, he eivät olleet suunnitelleet eivätkä järjestelleet sitä, se oli ainoastaan seuraus heidän pitkän elämäntyönsä täytetyistä velvollisuuksista. Ja käsi kädessä seisoivat he työnsä edessä kuin ihailtavat sankarit, ylpeinä siitä, että olivat olleet hyvinä ja voimakkaina, synnyttäneet paljon lapsia, luoneet paljon, lahjoittaneet maailmalle paljon iloa, terveyttä ja toivoa sen ikuisten taistelujen ja ikuisten kyynelten keskessä.

V

Mathieu ja Marianne elivät vielä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, ja Mathieu oli yhdeksänkymmenen ja Marianne kahdeksankymmenen seitsemän vuoden vanha, kun heidän kolme vanhinta poikaansa, Denis, Ambroise ja Gervais, jotka yhä olivat heidän rinnallaan, päättivät viettää heidän timanttihäitään, heidän seitsemättäkymmentä hääpäiväänsä, juhlalla, jolloin kaikki perheen jäsenet kokoontuisivat Chanteblediin.

Mutta se ei ollut helppo tehtävä. Kun he tekivät kaikista luettelon, huomasivat he, että Mathieustä ja Mariannesta polveutui sata viisikymmentäkahdeksan lasta, lastenlasta, lastenlastenlasta lukuun ottamatta muutamia pieniä neljännen polven äsken syntyneitä. Jos tähän vielä lisättiin kaikki miehet ja vaimot, jotka ulkopuolelta olivat naimisen kautta tulleet perheen jäseniksi, niin nousi lukumäärä kolmeen sataan. Mistä saataisiin sellainen huone, johon voitaisiin rakentaa se patriarkaallinen aamiainen, jota he uneksivat? Juhlapäivä oli kesäkuun toinen, ja kevät oli sinä vuonna verrattoman hempeä ja kaunis. He päättivät siis, että aamiainen syötäisiin ulkona, että pöytä asetettaisiin vanhan paviljongin edustalle, keskelle suurta nurmikkoa, jonka komeat jalavat ja pyökkipuut muodostivat äärettömäksi lehtimajaksi. Siellä saataisiin olla rauhassa, hyväntahtoisen maan helmassa, sen jättiläistammen suojassa, jonka molemmat vanhukset olivat istuttaneet ja joitten lukuisat jälkeläiset nyt juhlisivat heidän hedelmällisyytensä kunniaksi.

Juhlaa valmisteltiin mitä iloisimman ja rakastettavimman mielialan vallitessa. Kaikki tahtoivat olla mukana, kaikki valmistautuivat juhlaan, valkeahapsisesta ukosta sellaisiin pikku poikiin asti, jotka vielä imivät peukaloaan. Korkea, sinervä taivas ja sädehtivä aurinko otti osaa juhlaan, samoin koko maatila lirisevine lähteineen ja kukkivine kenttineen, jotka lupasivat runsasta satoa. Tuo mahdottoman suuri, hevosenkengän muotoon laitettu pöytä oli komea, ja se oli asetettu keskelle nurmea, sillä loistivat hopeat ja lumivalkeat pöytäliinat ja puitten lehtien välitse lähetti aurinko sille kultaansa. Kunnianarvoisan, vanhan parikunnan piti istuman keskellä, tammen alla. Oli päätetty olla eroittamatta muita parejakaan, sillä kaunista ja liikuttavaa olisi nähdä heidät istuvan vieretysten ikänsä mukaan järjestettyinä. Mitä nuoriin poikiin ja tyttöihin tuli, niin annettaisiin heidän sijoittua mielensä mukaan.

Aina aamusta asti oli vieraita virrannut, hajaantunut perhe kokoontui kaikista ilmansuunnista takaisin yhteiseen pesäänsä. Mutta kuolema oli valitettavasti jo niittänyt viljaansa, monet eivät enään voineet tulla. Vuosi vuodelta kasvoi niitten luku, jotka lepäsivät Janvillen pienessä, kukilla koristetussa hautausmaassa. Rosen ja Blaisen viereen, jotka olivat menneet ensiksi, olivat toiset asettuneet ikuiseen lepoonsa ja vieneet joka kerta mukanaan säikeen perheen sydämestä. Kaikkein ensin oli Charlotte, joka kauvan oli ollut sairaalloinen, mennyt pois; sen jälkeen oli Claire seurannut hänen esimerkkiään ja jättänyt miehensä Frédéricin hoitamaan taloa yhdessä Gervaisin kanssa, joka myöskin tuli leskeksi seuraavana vuonna. Sitten olivat vanhukset menettäneet poikansa Grégoiren, jonka leski Thérèse yhä hoiti myllyä lukuisain perillistensä kanssa. Sitten oli taas kuollut yksi heidän tyttäristään, hyvänluonteinen Marguerite, tohtori Chambonnetin vaimo, kuollut siitä syystä, että oli ottanut luokseen kaksi köyhää, kurkkumätää sairastavaa lasta. Muita tappioita voitiin tuskin laskeakaan, vaimoja ja miehiä, jotka naimisen kautta olivat tulleet perheen jäseniksi, ja varsinkin lapsia, kokonainen lauma lapsia, jotka kuolema oli korjannut ja jotka tekivät sureville vanhemmilleen sen turpeen, minkä alla lepäsivät, pyhäksi paikaksi.

Mutta vaikka rakastetut vainajat nukkuivat syvässä hiljaisuudessaan, oli kuitenkin tänään iloista elämää Chantebledin teillä. Useampia syntyi kuin kuoli, kokonainen kukkaislaiho olentoja näkyi nousseen idulle jokaisesta haudasta. He tulivat kaikilta tahoilta kuin joutsenet keväällä, he tulivat tervehtimään vanhaa pesäänsä ja täyttivät sinervän taivaan avaruuden jälleennäkemisen riemulla. Rautatienaseman edessä nousi ehtimiseen vaunuihin uusia parikuntia suurten lapsilaumainsa, ehtimiseen kasvavain vaaleahiuksisten päitten virran kanssa. Lumivalkeahiuksiset iso-isäin isät toivat sinne aivan pieniä lapsia, jotka tuskin osasivat kävellä. Joukossa oli vanhoja, kauniita akkoja, joita kukoistavat, nuoret tytöt auttoivat vaunuista. Kaikki nämät olivat sukulaisia, isiä, äitejä, veljiä, sisaria, appivanhempia, kälyjä, setiä, tätejä, serkkuja, oikea rykelmä sukulaisia aina neljänteen polveen. Yksi ainoa perhe, yksi ainoa pieni kansa kokoontuneena samassa iloisessa tarkoituksessa, viettämään kunnianarvoisten vanhusten timanttihäitä. Yksistään pariisilaiset, Denis ja Ambroise ynnä heidän jälkeläisensä täyttivät yksitoista vaunua. Tulo oli kestänyt kaksi tuntia, ja piha oli täynnä iloisia joukkoja, jotka puhelivat ja nauroivat kirkkaan kesäkuun auringon loistossa.

Mutta Mathieu ja Marianne eivät olleet vielä näyttäytyneet. Ambroise, joka oikeastaan oli juhlan järjestäjä, oli ottanut heiltä lupauksen, että he pysyvät huoneessaan kuin hallitsijat, eivätkä näyttäydy kansalleen, ennenkuin hän tulee noutamaan heitä. Hän tahtoi, että he tulisivat juhlallisesti näyttämölle. Kun hän vihdoinkin teki päätöksen koko kansan ollessa odottamassa, esti hänen veljensä Benjamin hänen kynnyksellä. Koko tämän joukon, koko tämän heimon keskuudessa, joka oli niin äärettömästi lisääntynyt, oli Benjamin ainoa hedelmätön. Vaikka hän oli neljänkymmenen kolmen, oli hän vielä ilman vaimoa ja lapsia, hän oli ei ainoastaan kodin iloa varten, hän oli isänsä toveri ja äitinsä innokas ihailija, sillä molemmat olivat siksi hellän itsekkäät, että olivat pitäneet hänet itseään varten. Ensin eivät he olleet tahtoneet estää häntä menemästä naimisiin, mutta kun he näkivät, että hän itse oli epätiedossa ja menetettyään sen ainoan naisen, jota hän rakasti, hylkäsi lopullisesti kaikki naimatarjoukset, oli tämä tuottanut vanhemmille suurta, salaista iloa. Mutta myöhemmin oli siitä tullut heille omantunnon vaivoja, vaikka he olivatkin onnellisia saadessaan nauttia hänen läsnäolostaan kuin maahan haudatusta aarteesta, josta he vanhuudessaan riemuitsivat. Eikö heidän Benjamininsa kärsinyt siitä, että hän oli noin vankeudessa heidän huvinsa vuoksi, neljän seinän välissä? Hän oli aina ollut haaveilija, hänen kauniit silmänsä näyttivät aina etsivän jotakin näköpiirin tuolta puolen, täydellisen onnen salaperäistä maata. Ja nyt kun hän ei enään ollut nuori, lisääntyi hänen levottomuutensa, oli kuin hän salaisuudessa olisi surrut sitä, ett'ei saa kokea tuntematonta, ennenkuin menee hautaan hyödyttömänä ja onnea vailla.