"Minä olen Dominique, teidän poikanne Nicolaksen vanhin poika. Isäni elää yhdessä äitini Lisbethin kanssa suuressa, vapaassa maassa, uudessa Ranskassa."
"Miten vanha sinä olet?"
"Minä tulen seitsemänkolmatta vanhaksi elokuussa, jolloin hyvän jättiläisen Nigerin vesi palaa takaisin ja kostuttaa äärettömät peltomme."
"Sano meille, oletko naimisissa, onko sinulla lapsia?"
"Minä olen ottanut vaimokseni erään ranskattaren, joka on syntynyt Senegalissa, ja meidän tiilitalossamme, jonka minä olen rakentanut, kasvaa jo neljä lasta Sudanin hehkuvan auringon alla."
"Sano meille vielä, onko sinulla veljiä, onko sinulla sisaria?"
"Isälläni Nicolaksella on äitini Lisbethin kanssa ollut kahdeksantoista lasta, joista kaksi on kuollut. Meitä on nyt kuusitoista, yhdeksän poikaa ja seitsemän tytärtä."
Mathieu nauroi tyytyväisenä, kun hän kuuli, että hänen poikansa Nicolas oli viidenkymmenen vanhana ankara työmies elämän palveluksessa ja että hän oli työskennellyt paremminkin kuin Mathieu itse. Hän katseli Mariannea, joka myöskin nauroi ihastuksesta.
"Siis, poikani, koska sinä olet poikani Nicolaksen poika, niin tule syleilemään meitä ja viettämään meidän timanttihäitämme. Me asetamme sinulle lautasen, sinä olet omassa kodissasi."
Dominique kulki pitkin askelin pitkin pöytää. Hän syleili ja suuteli molempia vanhuksia, jotka olivat heikot iloisesta liikutuksesta ja hämmästyksestä tämän uuden lapsen tähden, joka sellaisena päivänä oli kuin taivaasta tullut heidän luokseen ja joka toi heille tietoja toisesta perheestä, toisesta kansakunnasta, joka oli alkuaan heistä ja joka nyt lisääntyi kuumien maitten hehkussa.