Tästä hämmästyksestä saivat he kiittää Ambroisea, joka heti selitti sen teaatterinäytännön, jonka hän oli pannut toimeen. Kahdeksan päivää oli hän salannut Dominiquea talossaan. Sudanista oli Dominiquen lähettänyt isänsä sopimaan Ambroisen kanssa muutamista ulosvientikysymyksistä ja ennen kaikkea tilaamaan Denisin konetehtaasta joukon maanviljelyskoneita, jotka olisivat rakennettavat maan laadun vaatimusten mukaan siellä. Siis ainoastaan Denis tiesi salaisuuden. Ja kun kaikki vieraat näkivät Dominiquen vanhusten sylissä, kun he saivat kuulla jutun kokonaisuudessaan, niin silloin syntyi uusi meluavan ilon purkaus, ja he olivat vähällä tukahuttaa rakkailla syleilyillään sisarperheen lähettilään, Fromentein toisen hallitsijasuvun prinssin uuden Ranskan ihmeellisestä maasta.
Mathieu antoi määräyksen:
"Tuokaa hänelle lautanen meidän kahden eteen. Hän saa yksin istua meidän kahden eteen. Hän saa yksin istua meidän edessämme mahtavan valtakunnan lähettiläänä. Ajatelkaa, että hän paitsi isäänsä ja äitiänsä edustaa yhdeksää veljeä ja seitsemää sisarta ja sen lisäksi neljää omaa lastansa. Kas niin, poikani, istu ... ja nyt saa meille tarjota ruokaa!"
Koko hääaterian aikana vallitsi iloinen ja liikuttava mieliala suuren tammen siimeksessä. Suloinen viileys nousi ruohostosta, näytti siltä kuin luontokin olisi hyväilyillään tahtonut ottaa osaa juhlaan. Ehtimiseen naurettiin, ja vanhuksetkin olivat kuin leikkivät lapset. Valkeitten, mustain tai vaaleain hiusten alta loistivat kasvot. Ja mikä mainio ruokahalu! Millä iloisella hälinällä otettiin vastaan eri ruokalajit! Hyvä viini pääsi myöskin kunniaansa, ja siten tahdottiin osoittaa kiitollisuutta elämälle, joka oli suonut molemmille patriarkoille sen ilon, että olivat saaneet nähdä kaikki kokoontuneina ympärilleen näin juhlallisesta syystä. Jälkiruokain aikana pidettiin puheita ja kohotettiin uusia eläköönhuutoja. Mutta puhelun aikana tultiin ehtimiseen aterian alkuun. Lähettilään läsnäolo, kaikki, mitä hän ei vielä ollut sanonut, koko se satu, jonka hänen arveltiin voivan kertoa, se juuri jännitti pöytävieraitten uteliaisuutta. Ja niin pian kuin kahvia tarjoiltiin, risteili hänelle ehtimiseen kysymyksiä, ja hänen täytyi puhua.
"Niin, mitä minä sitten puhuisin?" vastasi hän nauraen Ambroisen kysymykseen, joka tahtoi tietää, mitä hän piti Chantebledistä, jonka peltoja Ambroise oli aamun kuluessa näytellyt hänelle. "Minä pelkään, ett'en voi olla kohtelias maata enkä teidän työtänne kohtaan, jos puhun suoraan. Maanviljelys täällä on taidetta, ihmeteltävää tahdonvoimaa, tiedon ja hyvän järjestyksen yhteisvaikutusta, jotta maasta voitaisiin saada ne sadot, joita se vielä voi antaa. Te teette paljon työtä, te teette ihmeitä. Mutta Herra Jumala, miten teidän valtakuntanne on pieni! Miten te voitte elää täällä tuuppimatta kyynäspäillänne naapurejanne? Te olette pakkautuneet tänne suuriin kerroksiin, niin että jokainen ei voi saada raitista ilmaa edes hengittääkseen. Ja teidän laveat peltonne, ne eivät ole muuta kuin pieniä maapalstoja, joilla teidän harvalukuiset elukkanne näyttävät kuin eksyneiltä muurahaisilta. Oh, näkisittepä vaan minun mittaamattoman Nigerini, ne äärettömät alangot, joita sen vesi kostuttaa, meidän äärettömät kenttämme siellä kaukana, joilla ei ole muuta rajaa kuin kaukainen taivaanranta!"
Benjamin oli kuunnellut häntä paikaltaan ja vavissut jännitetystä uteliaisuudesta. Aina siitä asti kuin tuo suurten vesien ja toisen auringon poika oli ollut heidän joukossansa, ei hän ollut kääntänyt silmiään hänestä, ja hänen haaveileviin silmiinsä syttyi innon hehku. Kun hän kuuli Dominiquen puhuvan, ei hän voinut vastustaa tuntematonta kutsumusta, hän jätti paikkansa, käveli ympäriinsä ja istui vihdoin Dominiquen viereen.
"Niger, mittaamattomat alueet ... kerro meille niitten äärettömyydestä."
"Niger, se hyvä jättiläinen, on kaikkein meidän isä siellä. Minä olin tuskin kahdeksan vuotias, kun minun vanhempani jättivät Senegalin epäviisaan rohkeuden ja mielettömän toivon vallassa; he olivat saaneet päähänsä matkustaa Sudaniin kuin sen valloittajat. Monta päivämatkaa on yli kallioitten, viidakkojen ja virtojen Saint-Louisin ja meidän nykyisen maatilamme välillä Diennén tuolla puolella. Minä en muista ensimäistä matkaani, minusta tuntuu, että olen syntynyt meidän hyvästä Nigeristä itsestä ja hänen vetensä ihmeellisestä hedelmällisyydestä. Hän on mittaamaton ja lempeä, hänellä on lukemattomia aaltoja, hän on meren kaltainen, hän on niin leveä, ett'ei yksikään silta ylety hänen ylitsensä, ja hän ulottuu toisesta taivaanrannasta toiseen. Hänessä on saaristoja, käsivarsia, jotka kasvavat ruohoa ja ovat laidunmaina, suuria syvyyksiä, joissa kokonaisia sotajoukkoja jättiläiskaloja uiskentelee. Hänellä on myrskynsä, tulikuumat päivänsä, jolloin hänen vetensä on auringon polttavassa syleilyssä, hänellä on ihanat, ruusunväriset, äärettömän hempeät tähtiyönsä. Ja hän on kantaisä, perustaja, hedelmöitsijä, hän on luonut Sudanin, lahjoittanut sille lukemattomia aarteita, hän on puolustanut sitä lähellä olevia erämaita vastaan ja muodostanut sen hedelmällisestä mudastaan. Joka vuosi, säännöllisesti palaavilla ajoilla, nousee hän äyräittensä ylitse, täyttää tulvallaan laakson kuin valtameri ja jättää sen sitten hedelmöitettynä äärettömän runsaskasvuiselle kasvillisuudelle. Niinkuin Niilikin on hänkin voittanut hiekan, hän on lukemattomien ihmispolvien isä, hän on se jumala, joka on luonut vielä tuntemattoman maailman, joka on tulevaisuudessa tekevä vanhan Europan rikkaaksi. Ja Nigerlaakso, hyvän jättiläisen suunnaton tytär, oi, mikä äärettömyys, mikä vapaa lentopaikka on sen rajattomuudessa! Tasanko leviää, muuttaa taivaanrannan taaksepäin kohtaamatta esteitä ja rajoja. Tasankoa ja yhä tasankoa, kenttiä, joitten jatkona on alituiseen toiset kentät, suoria vakoja niin kauvaksi kuin voi nähdä ja joitten päähän aura ei saavu moneen kuukauteen. Sieltä saadaan elatusta suurelle kansalle silloin, kun siellä harjoitetaan maanviljelystä voiman ja tiedon avulla, sillä tämä valtakunta on vielä koskematon ja sellainen, joksi virta on sen tehnyt tuhansia vuosia sitten. Huomenna kuuluu tämä valtakunta sille maanviljelijälle, joka on tohtinut valloittaa sen ja hankkia itselleen alueen niin suuren kuin hän voi uneksia ja työllään hallussaan pitää, jota ei enään laskettaisi hehtaarittain vaan penikulmittain ja jossa ikuiset laihot aaltoilisivat. Ja mikä ilo on hengittää yhdellä siemauksella koko tuota avaruutta, mikä terveellinen ja hyvä olo, kun ei enään olla toistensa päälle tungettuina, kun tuntee itsensä vapaaksi, mahtavaksi, niin suuren maa-alueen herraksi kuin on tahtonut omakseen saada sen auringon alla, joka loistaa kaikille!"
Benjamin ei väsynyt kuuntelemasta ja kysymästä.
"Mitenkä te olette olonne järjestäneet siellä? Miten te siellä elätte? Millaiset tavat ja työt teillä on?"