— Luuletteko, että minä olen rikoksellinen?
Jacques hieman vapisi ja upotti katseensa hänen katseeseensa.
— Luulen, vastasi hän yhtä hiljaisella ja liikutetulla äänellä.
Silloin puristi hän hänen kättänsä, jota oli pitänyt omassansa vielä voimakkaammin, mutta ei jatkanut heti, vaan tunsi, kuinka heidän kuumeensa suli yhteen.
— Te erehdytte, minä en ole rikoksellinen.
Hän sanoi näin, ei saadakseen hänet vakuutetuksi, vaan ainoastaan antaakseen hänelle viittauksen siitä, että hänen oli kaikkien muiden silmissä oltava viaton. Se oli tunnustus naiselta, joka sanoi ei, toivoen että se joka tapauksessa olisi ei ja siinä pysyisi.
— Minä en ole rikoksellinen… Ette saa kauvemmin pahoittaa mieltäni uskomalla että minä olen rikoksellinen.
Hän tunsi olevansa sangen onnellinen huomatessaan Jacquesin katsovan syvälle hänen silmiinsä. Mitä hän nyt oli tehnyt, oli epäilemättä itsensä antamista, sillä hän antautui Jacquesin valtaan, ja jos tämä myöhemmin tekisi vaatimuksia hänen persoonansa suhteen, ei hän voinut panna vastaan. Mutta nyt oli irroittamaton side solmittu heidän välillensä: hän ei nyt peljännyt hänen voivan ilmaista mitään, Jacques oli hänen niinkuin hän Jacquesin. Tunnustus oli yhdistänyt heidät.
— Ettehän enää pahoita mieltäni, te uskotte minua?
— Kyllä, minä uskon teitä, vastasi Jacques hymyillen.